1. luku

Nälkä

Minulla on nälkä. Vatsani murisee ja huutaa ruokaa. Hiivin pehmein askelin hämärän olohuoneen läpi ja pysähdyn hiljaa keittiön ovelle. Istun odottamaan saalista. Näen, kuinka hän istuu keittiön pöydän ääressä ja itkee. Hän itkee nykyisin paljon. Luulen, että se johtuu siitä, ettei hän ole kissa, kuten minä.

Maukaisen varovasti, koska minulla on kova nälkä ja tiedän, että hän voisi antaa minulle ruokaa. Mutta hän ei huomaa maukaisuani ja se ärsyttää minua.

Nälkäisenä minusta tulee vihainen kissa. Laitan silmäni viiruiksi, tunnen miten jokainen lihas minussa jännittyy, kun valmistaudun hyppyyn. Vain sekunnin silmänräpäys ja teen valtavan loikan. Upotan kynteni ja terävät hampaani hänen jalkaansa. Minä olen vihainen kissa, minulla on nälkä.

”Helvetti Niko, mitä sä teet!?, hän huutaa, hyppää ylös tuolista ja tarttuu minua hiuksista. Se sattuu, yritän olla liikkumatta. Hetken päästä hän irrottaa otteensa. Päänahkaani jää polttava tunne. 

”Mikä sua oikein vaivaa?”, hän kysyy kiukkuisesti.

”Mau”, minä sanon oikein hiljaa ja sitten vähän kovempaa: ”nälkä”.

” Taas nälkä!?”, hän kivahtaa, ”Etkö sä syönyt mitään koulussa? Mistä mä tähän mitään ruokaa taion?!” 

”Mau”, minä sanon ja istun varovaisesti tuolille. Hän ei sano mitään vaan kävelee takanani olevalle kaapille ja ottaa esiin muropaketin, jonka pamauttaa keskelle pöytää niin, että osa muroista lentää avatusta paketista pöydälle. ”Lautasen saat kyllä tiskata itse”, hän sanoo ja menee olohuoneeseen. 

Nousen tuoliltani ja kävelen tiskipöydän luokse. Joudun varvistamaan, jotta näen kunnolla altaaseen, joka on täynnä likaisia astioita. Valitsen syvän lautasen, käännän vesihanan lämpimälle puolelle ja kaadan tiskiainetta lautaselle. Tiskiharjan löydän hellalta, paistinpannun päältä. Lusikkaa minun ei tarvitse tiskata, otan laatikosta muovisen kertakäyttölusikan. 

Kumoan lautaselle muroja. Ne ovat niitä, jotka raksuvat, kun niiden päälle kaataa maitoa. Avaan jääkaapin oven. Kaapissa on kaksi tölkkiä olutta, voipaketti ilman kantta ja hillopurkki. Ei maitoa.

Otan hillopurkin. Siinä on vadelmaa ja mansikkaa. Lusikoin sitä murojen päälle ja laitan purkin takaisin jääkaappiin. Työnnän kuononi aivan lähelle lautasta ja haistelen hilloa. Mielestäni se ei ole pilaantunutta, joten uskallan syödä. Kissat ovat tarkkoja siitä, että ruoka on syömäkelpoista. Oona kertoi.

Murot eivät raksu, mutta maistuvat ihan hyvälle hillon kanssa. Hän katsoo olohuoneessa televisiota ja kuulen hänen yskivän. Televisio on kovalla ja ääni sattuu korviin. Oona on kertonut, että kissoilla on hyvä kuulo, ne havaitsevat sellaisiakin ääniä, joita ihminen ei pysty kuulemaan. Jätän tyhjän lautasen pöydälle, menen vessaan ja juon hanasta vettä. 

”Niko, nyt painut nukkumaan, mun pitää herätä aamulla töihin!”, Hän huutaa olohuoneesta. Televisio on vielä päällä.

Tassuttelen vessasta eteisen poikki omaan huoneeseeni verhon taakse. Kun Mika kerran kävi meillä kylässä, hän väitti, ettei minulla ole omaa huonetta, vaan pelkkä koppi kirjahyllyn takana. Mutta Mika ei tiedä mistään mitään, enkä minä enää pyydä häntä meille kylään.

Vaihdan yöpuvun päälle ja sukellan peiton alle. Venyttelen kaikki neljä tassuani ja käperryn pienelle kerälle. Hetken päästä ojennan itseni sängyn laidan yli ja vedän varovasti sängyn alta esiin pahvilaatikon, joka on täynnä piirtämiäni kuvia. Melkein kaikissa on kissa. Päällimmäisenä on minun paras piirustukseni, Oskar, Oonan kissa. Katson sitä hetken ja työnnän sitten pahvilaatikon takaisin sängyn alle. Vedän peiton pääni yli ja suljen silmäni. Television ääni on kova ja säikähdän sitä välillä. Tekee mieli pyytää häntä laittamaan sitä hiljaisemmalle, mutta en uskalla. Hän on sanonut, että hänellä on huono kuulo. Luulen, että se johtuu siitä, ettei hän ole kissa, kuten minä.