7. luku

Iloisen näköisiä ihmisiä

Minua jännittää. Tänään menen hänen kanssaan katsomaan perhettä, johon minun pitää joskus mennä lomalle. En ole nähnyt heitä koskaan ennen. Tänään me vain käymme siellä, mutta joskus minun pitää jäädä sinne koko viikonlopuksi. Se on pelottavaa, vaikka tiedän että perheellä on kissa. Minulle sanottiin, että saan valita perheen jolla on kissa, jos haluan ja minä halusin niin. Hän sanoi, että se on tukiperhe ja se on vähän kuin menisin kesälomalle. Mika on ollut isänsä, äitinsä ja isoveljensä kanssa ulkomailla kesälomalla. Etelässä kuulemma. Joskus Mika on ärsyttävä. 

Hän käskee minun pukea päälle farkut ja puhtaan paidan. Hän pesi eilen pyykkiä ja paita tuoksuu hyvälle. Ihan kuin kukkakimpulle. Paita on sininen eikä siin ole mitään kuvia. “Se on siisti paita” hän sanoo. Hän on itse laittanut päälleen mekon. Mekossa on harmaita kuvioita, ihan kuin puiden lehtiä. Minusta hän näyttää tänään kauniilta ja sanon sen ääneen. Hän hymyilee ja se tuntuu kivalta.

Menemme ensin metrolla Kamppiin asti. Kampissa on paljon ihmisiä ja hän pitää minua koko ajan kädestä kiinni. Ihmiset tönivät meitä, kun menemme toisiin liukuportaisiin ja niillä alas. Lasiseinien takana on busseja. En ole ennen ollut täällä. Hän painaa nappia ja lasiovet aukeavat. “Tule Niko, mennään bussiin, saat valita paikan”. Kiipeän edellä bussiin. Hän sanoo jotain kuljettajalle, mutta en kuule mitä. Valitsen paikan melkein viimeisestä penkistä, istun ikkunan viereen. Hämäryys bussin ulkopuolella on jännittävää. Vähän kuin olisi avaruusaluksessa. Hän istuu viereeni eikä puhu mitään. Minäkään en sano mitään. Kun bussi lähtee liikkeelle, ajattelen olevani avaruusaluksessa.

“Herää Niko, sun pitää herätä. Me jäädään kohta pois”. Hän tönii minua hereille. En tiedä missä vaiheessa olen nukahtanut ja minua harmittaa. Ulkona näkyy metsää ja taloja. Hän painaa katossa olevaa nappia. “Missä me olemme” kysyn häneltä. “Me jäädään tässä ja kävellään loppumatka” hän vastaa ja vetää minua kädestä.

Ulkona on kuuma. Hän pitää minua kädestä ja lähtee kävelemään kohti taloja. Ehkä se perhe asuu jossain noista taloista. Mika asuu oikeassa talossa ja heillä on auto. Mietin, että onkohan tässäkin talossa auto ja asuuko siellä muita lapsia?

Talo on harmaa. Hän painaa ovikelloa. “Muista olla kunnolla”, hän sanoo ja nykäisee minua kädestä. “Joo joo” vastaan. Käteeni sattuu. Ovi aukeaa ja näen naisen joka näyttää iloiselta. Naisen jalkoihin ilmestyy kissa! Iso oranssinvärinen kissa. Ihan kuin oikea karvinen. Se on kaunis. Minun tekee mieli silittää kissaa, mutta en pysty kumartumaan, kun hän pitää minua vielä kädestä. Hän puhuu jotain naisen kanssa. Kissa on niin kaunis. “Niko, kuuletko sä?” hän nykäisee minua taas kädestä, mutta tällä kertaa ei satu. “Tässä on Hannele, sano päivää”. Katson iloisen näköistä naista. “Päivää” sanon enkä malta olla kysymättä “mikä kissan nimi on?”. Nainen nauraa, näyttää vieläkin iloisemmalta ja ottaa kissan syliinsä. “Tämä tässä on Santtu, meidän rotjake”. Minä en tiedä mikä on rotjake, mutta en kysy. Santtu on hyvä nimi.

Menemme sisälle ja otamme kengät pois. Nainen laskee Santun takaisin maahan ja se puskee naisen jalkoja. Ojennan käteni Santulle ja isken sille silmää. Oona on kertonut, että kissat tervehtivät toisiaan sulkemalla silmänsä. Santtu tuijottaa minua ja isken sille uudestaan silmää. Santtu tulee lähemmäksi ja puskee kättäni. Se tuntuu kivalta. Kissa on pehmeä. Tekee mieli halata sitä, mutta en kehtaa.

Keittiössä on pöydällä paljon syötävää. Keksejä, leipää, pullaa ja mehua. Aikuisille on kahvia. Pöydän vieressä seisoo tummatukkainen nainen, joka näyttää aika vanhalta. “Hei, minä olen Sirpa”, nainen sanoo ja hänellä on jotenkin outo ääni. “Me olemmekin jo tavanneet”, Sirpa sanoo vieressäni seisovalle Hänelle ja he kättelevät. Olohuoneesta tulee mies. Hänellä on sylissään lapsi. Lapsi on ihan vauva vielä, en tiedä osaako se edes kävellä. “Päivää, minä olen Raimo”, mies sanoo ja ojentaa kätensä. On jännää  kätellä, se tuntuu tärkeältä. “Sinä olet ilmeisesti Niko, poika joka tykkää kissoista?” , mies kysyy ja minä nyökkään. En tiedä voiko miehelle kertoa, että oikeasti olen kissa. “Tämä vesseli on Sami, hän on vuoden vanha”. Katson vauvaa, sillä roikkuu nenästä räkää. Se näyttää ällöttävältä.

Istumme pöydässä , minä istun Hänen vieressään ja Raimo ja Hannele toisella puolella. Sami istuu isänsä sylissä. Sirpa istuu pöydän päässä ja hän on minusta jotenkin outo. Aikuiset juttelevat. En kuuntele heitä vaan seuraan Santtua. Se makaa eteisessä ja sen häntä liikkuu. Minä luulen että se on hermostunut. Ehkä se ei tykkää vieraista ihmisistä. “….vai mitä mieltä Niko on?”, iloisen näköinen nainen, Hannele, kysyy. En uskalla sanoa mitään. Tunnen kuinka minua tönäistään vierestä. “Kuulitko Niko, voisit päästä oikealle mökille Hannelen ja Raimon kanssa elokuussa”. Mietin kesämökkiä. Olen kerran ollut Mikan kesämökillä. Siellä oli hauskaa, vaikka hyttysiä olikin paljon. “Onko siellä hyttysiä?” kysyn. Hän ei näytä iloiselta, mutta Hannele ja Raimo nauravat. “On siellä, mutta ei niitä mökissä sisällä ole, eikä ulkonakaan häiriöksi asti” Raimo sanoo. Järvellä niitä ei ole, kun tuuli vie ne mennessään. Minusta Raimo ja Hannele ovat mukavia. He ovat koko ajan iloisia. “Tuleeko Santtukin mökille?” minä kysyn. En tiedä käyvätkö kissat mökillä. “Totta kai Santtu tulee, sen tehtävä on pyydystää myyrät puuliiteristä”. 

Kotimatkalla mietin Santtua ja mökkiä. Minulla on kädessäni valokuva Hannelen ja Raimon mökistä. He antoivat sen mukaan, kun lähdimme. Mökki näyttää hienolta. Siellä on kuulemma oma vene ja voisin päästä soutelemaan ja kalastamaan. Muistan taas Karin ja ongen vavan ilman siimaa. Nyt en halua ajatella kalastamista. Mutta silti minua jännittää. Pääsen elokuussa oikealle mökille ja Santtu tulee sinne myös. Kuinkahan pitkä aika on elokuuhun?