10. luku 

Ei mitään tekemistä 

On ilta, mutta ulkona on vielä valoisaa. Hän on tullut kaupasta. Tänään hän on ostanut neljä tölkkiä olutta. Se ei tunnu kivalle vaan on vähän pelottavaa. Hän sanoo, että hänellä on vapaapäivä ja vapaapäivänä voi rentoutua. Ei kuulema juo enempää. Vain neljä, koska on vapaapäivä ja koska eilen oli erityinen päivä.  Eilen me kävimme toimistolla juttelemassa Lauran ja tummatukkaisen naisen kanssa. Minusta se oli aika tylsää. Toimistolla oli vain vauvojen leluja. Olisi siellä ollut värikyniäkin, mutta ne kaikki olivat tosi huonoja, ei niillä pystynyt kunnolla piirtämään. Laura ja tummatukkainen nainen pelasivat minun kanssani korttia. Puhuimme piirtämisestä, kissoista ja kaikesta. Hän oli sillä välin toisessa huoneessa. Parasta siellä oli keksit. Sain syödä aika monta. 

En tiedä miksi se hänen mielestään oli erityinen päivä. 

Minulla on tylsää, en tiedä mitä tekisin. Olen piirtänyt tänään jo viisi kuvaa, enkä jaksa piirtää enempää. Kerron hänelle, ettei minulla ole mitään tekemistä.

“Mene ulos leikkimään” hän sanoo.

“Tuletko sinäkin?”

“Tulen sitten perässä”

Laitan sandaalit jalkaan ja otan avaimen taskuuni. Rappukäytävä on viileä. Juoksen raput alas ja mietin mitä voisimme leikkiä yhdessä, kun hän tulee ulos. Ehkä merirosvoja. Mika oli kerran leikkinyt isoveljensä kanssa merirosvoa. Heillä oli kuulemma ollut oikeat miekat. 

Pihalla ei ole muita. Juoksen keinujen luokse. Valitsen sen, mikä on matalimmalla ja otan vauhtia. Voisin näyttää hänelle kuinka kovaa uskallan keinua. Laitan silmät kiinni ja vauhti tuntuu vieläkin hurjemmalta. Mutta äkkiä se alkaa kyllästyttää ja pysäytän keinun. Mitä sitten tekisin? Ehkä joku olisi jättänyt hiekkalaatikolle lapion. 

Hiekkalaatikko on aika iso, mutta siellä ei ole yhtään lelua. Ehkä hän tuo lapion ja hiekkalelut samalla, kun tulee ulos. Valutan hiekkaa sormieni läpi. Se kutittaa hauskasti. 

Kuulen, kuinka kerrostalon ovi avataan. Nyt hän varmaan tulee. Mutta se ei ole hän, vaan joku vieras, joka lähtee parkkipaikalle päin. Oikeastaan hiekka on aika tyhmää. Vauvat leikkivät hiekkaleluilla. 

Maassa on keppi. Se voisi olla merirosvomiekka. Otan kepin ja tasapainoilen hiekkalaatikon reunaa pitkin. Olen merirosvo, joka miekkailee muita merirosvoja vastaan. Ympärillä on valtava, kylmä meri. Pidän toista kättä selkäni takana. Luulen, että oikeat merirosvot tekevät niin. Hänelle pitää löytää myös miekka, kun hän tulee ulos. Voin näyttää hänelle miten osaan hypätä ja kääntyä ilmassa. Kokeilen tehdä niin, mutta jalkani osuu huonosti ja kaadun hiekkaan. Käteen sattuu. Suoristan sormet ja laitan ne koukkuun. Onnistun siinä, mutta silti käsi on kipeä. Minua harmittaa. Koko leikki meni pilalle. Potkaisen hiekkalaatikon reunaa. Olen vihainen. Nyt on pakko mennä sisälle.

Ulko-ovella en löydä avainta taskustani. Se on kadonnut. En pääse sisälle ilman avainta. Luulen, että hän tulee siitä tosi vihaiseksi. Juoksen takaisin hiekkalaatikolle. Potkin hiekkaa jaloillani ja kaivan sillä kädellä, johon ei satu. Kiire. Pitää löytää avain nopeasti. Entä jos en löydä sitä?  Jäänkö minä ulos? Miksi hän ei ole jo tullut, hän lupasi tulla perässä. Kuinka kauan minä olen ollut ulkona? Käsi on kipeä ja puristan sitä toisella kädellä. Se helpottaa vähän. Istun alas hiekalle. Itkettää, mutta onneksi kukaan ei näe.

Tyhmää, tyhmää, tyhmää. Heitän miekkana käyttämäni kepin kohti keinuja. Kaikki  on tyhmää. Tyhmä avain!  Olen todella vihainen. Haluan hakata kepillä ihan kaikki rikki. Haen kepin ja kävelen keinun viereen. Alan hakata keinua, vihaan sitä. Typerä keinu, typerä keppi! Kaikki on ihan tyhmää! Hakkaan niin lujaa kuin jaksan. Lyön ja lyön vaikka väsyttää. Haluan rikkoa koko keinun maan tasalle. Jos minulla olisi pommi, räjäyttäisin sen!

Avain! Siinä se on, ihan keinun alla! Löysin sen! Heitän kepin pois, otan avaimen ja puristan sen nyrkkiini. Enää se ei saa kadota. Juoksen ovelle. On vaikea saada sitä auki, kun toinen käsi on kipeä. Onnistun, kun käytän jalkaa apunani. Juoksen raput ylös. Kotiovi on jo helppo, se on kevyt.

Sisällä potkin sandaalit jaloistani. Hiekkaa tippuu eteisen matolle. TV on päällä ja hän makaa sohvalla. Minulle tulee siitä kummallinen, surullinen olo. 

“Niko, joko sä tulit, mä taisin nukahtaa”

“Mun käteen sattuu”

“Miksi?”

“Kaaduin hiekkalaatikolla”

“Tuu näyttämään”

Menen  hänen luokseen. Hän katsoo kättä. Toivon, että hän puhaltaisi siihen. En sano sitä ääneen.

“Ei siinä näy mitään, mihin kohtaan sattuu”

Näytän rannetta. Se on kipeä.

“Taipuuko sun ranne?”

Liikutan kättä. Siihen sattuu, mutta ranne taipuu. 

“No ei se ainakaan poikki ole. Ei me nyt voida lähteä lääkäriin, kun olen juonut noi oluet. Haetaan keittiöstä särkylääkettä. Saat mehua samalla”

Keittiössä hän kaivaa kaapista, papereiden seasta, purkin. Saan yhden pillerin, joka on aika iso ja meinaa tarttua kurkkuun, mutta saan sen lopulta nieltyä mehun kanssa. 

“Kyllä se kohta helpottaa” hän sanoo

“Pelataanko afrikan tähteä” kysyn

“En mä taida jaksaa. Kellokin on jo melkein kahdeksan. Sieltä tulee se yks ohjelma, katotaan se”. 

“Joo” 

Minulla on tylsää, mutta istun sohvalle hänen viereensä. Afrikan tähti on uuden sohvapöydän alla. Jos me olisimme pelanneet, minä olisin halunnut sinisen miehen. Hän olisi ottanut keltaisen. Hän ottaa aina keltaisen. Huomenna hän varmaan jaksaa pelata.