11. luku 

Eteisessä yötä

Hän makaa eteisessä. Kenkiä on kaatunut ja näen, että minun toinen sandaalini on on hänen allaan. Eteinen näyttää oudolta, yhtä aikaa isolta ja pieneltä. Yritän töniä hänet hereille, mutta hän vain mutisee enkä saa selvää mitä hän sanoo. Matto on likainen, siinä on kuraa ja hiekkaa. Tuntuu pahalta, että hän nukkuu kurassa. Haluaisin, että hän nousisi ylös ja menisi omaan sänkyynsä. Minua pelottaa. Olisipa Oona täällä.

“Sun pitää nousta”.

“Niko kulta, mulla on paha olo, tuo vettä”.

Juoksen keittiöön. Tiskipöydällä on laseja. Ne kaikki näyttävät likaisilta, mutta otan niistä silti yhden ja lasken sen täyteen vettä. Minun on vaikea kävellä lasi kädessä ja vaikka yritän mennä niin hitaasti, kuin pystyn, osa vedestä loiskuu lattialle . Eteisessä kumarrun alas ja lisää vettä roiskuu pois lasista. 

“Toin vettä, ota”.

Hän ei enää vastaa vaan kuorsaa. Lasken vesilasin lattialle ja yritän taas töniä häntä hereille. Hän nostaa vähän kättään, mutta ei sano mitään. Käsi putoaa takaisin maahan. Minua alkaa itkettää. Kyyneleet kastelevat poskeni ja kurkkuuni on ilmestynyt möykky. Tuntuu että on vaikea hengittää. Raavin varovasti kaulaani ja yritän saada möykyn pois. Eteisessä tuntuu kylmältä. Hänen paitansa on noussut ylös ja hänen vatsansa näkyy. Se on aivan valkoinen. Koitan vetää paitaa alaspäin, mutta se ei onnistu. Hänen päänsä on oudossa asennossa. Toinen käsi on pään alla suorana ja yksi sormi koskettaa kumisaapasta. Siirrän saappaan kauemmaksi. 

Menen makuuhuoneeseen ja otan hänen sängystään tyynyn. Yritän ottaa myös peiton, mutta en saa niitä yhtä aikaa. Päätän viedä ensin tyynyn. Möykky kurkussa kasvaa. Raavin kaulaani ja ravistelen päätäni, mutta möykky ei lähde. Se pelottaa minua. Hengittäminen on raskasta.

Tuntuu oudolta laittaa tyyny likaiselle lattialle. Nostan hänen päätään, mutta se on painava enkä saa laitettua tyynyä kunnolla. Vain yksi kulma on pään alla. Haen vielä peiton, se on helpompi laittaa, kuin tyyny. Nyt ne molemmat ovat hiekkaisia. Toivon, ettei hän tule vihaiseksi siitä. 

Istun alas lattialle. Yritän taas töniä häntä, mutta hän ei herää. Kyyneleet valuvat alas paidan sisään ja kutittavat. Pyyhin niitä kädellä, mutta ne vain leviävät enemmän. Olisipa Oona täällä.

“Herää, herää, herää”. Käytän kaikki voimani, mutta hän ei liiku eikä vastaa minulle mitään. 

Nousen ylös ja haen omasta sängystäni peiton ja tyynyn. Laitan peiton lattialle niin, että se on ihan hänen selkänsä takana. Menen peiton päälle ja asetan oman selkäni kiinni hänen selkäänsä. Otan tyynyn pääni alle ja toisella kädellä vedän loput peitosta päälleni. Laitan polvet koukkuun ja olen pienellä kerällä. Ihan kuin Oskar, kun se nukkuu Oonan nojatuolissa. Olisipa Oona täällä. Minulla on yksinäinen olo eikä möykky kurkusta ole lähtenyt pois. Eteisen katto on korkealla ja lamppu näyttää kummalliselta. Onneksi en sammuttanut valoja. Vedän peiton kokonaan pääni päälle, mutta en uskalla vielä sulkea silmiäni. Haluan, että aamu tulee pian. Odotan sitä.