6. luku 

Tyhmä pentu

Hän on vihainen. Tiedän että hän on juonut,  haistan sen. Tällä kertaa hän on juonut viiniä. Hän sanoo, että hienot ihmiset juovat viiniä ja että viiniä juodaan sivistyneissä maissa ruuan kanssa. En tiedä mitä sivistynyt tarkoittaa, mutta sen täytyy olla jotain hienoa.

Hän heittelee piirustuksiani pois laatikosta ja huutaa.

”Näytitkö sä näitä sille ämmälle!?”

En ymmärrä mitä hän tarkoittaa, istun hiljaa takkien alla piilossa.

”Niko, tuu tänne, kun mä puhun sulle! Kerro katsoiko se ämmä näitä sun piirrustuksias?!”

Tulen esiin takkien alta ja tassuttelen varovaisesti olohuoneen ovelle. 

”Kun ne tädit kävi täällä ja se toinen halus nähdä sun sängyn ja piirustuksia, niin näytitkö sä näitä sille?”, hän on rypistänyt kasan piirustuksia nyrkkiinsä. Sängyllä ja lattialla on lisää kuvia. En uskalla sanoa mitään, hän näyttää niin vihaiselta. Minua itkettää, koska hän rypistää kuviani. Näen, että yksi niistä on Oskar.

”Mitä sä siinä alat vollottamaan, hä?! Tajuuksä mitä sä oot mennyt tekemään? Nyt ne vie sut laitokseen ja vaan sen takia, että sä tyhmä pentu oot menny piirtään kauppakuittien taakse! Eikö sulla saatana oo ollu mitään järkee päässäs?!”

Minua itkettää enemmän. Haluan ettei hän rypistäisi Oskaria enempää, eikä muitakaan kuvia. 

Hän ottaa askeleen lähemmäksi ja heittää kuvat päin minua. Se helpottaa hetken, koska nyt hän ei enää rypistä niitä. Aion kumartua keräämään ne, mutta hän tarttuu hiuksistani.

”Tyhmä pentu, tyhmä tyhmä tyhmä!” . Minun päänahkaani sattuu. Tuntuu, että hiukset irtoavat päästä.

”Mau”, sanon hiljaa

”Vittu sä oot tyhmä pentu”, hän sanoo ja irrottaa otteensa. Juoksen takaisin eteiseen takkien alle. Olen siellä ihan hiljaa ja odotan. Otan sellaisen asennon, jossa pystyn olemaan mahdollisimman pitkään liikkumatta. Hän sammuttaa valot eteisestä, mutta se ei haittaa minua, koska kissat pystyvät näkemään pimeässä. Kuulen kuinka hän kolistelee makuuhuoneessa. Joudunkohan minä nyt laitokseen? Minua pelottaa, en halua joutua kidutettavaksi. 

Istun takkien alla niin pitkään, että kuulen hänen kuorsaavan. Sitten nousen varovasti ja hiivin omaan huoneeseeni verhon taakse. Kaikki piirustukset ovat sekaisin ja moni niistä on rypyssä. Minua itkettää. Hän ei olisi saanut rypistää niitä. Osarinkin kuva on rypyssä. Minun paras kuvani. Yritän suoristaa sitä. Oona näytti kerran, miten puiden lehdistä tulee sileitä, kun ne laittaa kirjan väliin. Haen  olohuoneesta isoimman kirjan mitä löydän. “La- lap - lapsi”, yritän tavata kirjan nimeä. “Lapsi-kirja”. Niin siinä lukee. Mika osaa lukea jo paremmin kuin minä. Mika sanoi, että hänen isoveljensä opetti hänet lukemaan jo ihan vauvana. Mika on kuulemma lukenut jo monta kirjaa. Minä valehtelin Mikalle kerran, että minullakin on isoveli, joka asuu ruotsissa. Haluaisin, että minulla olisi isoveli. 

Laitan kirjan sivujen väliin Oskarin kuvan ja muutaman muun piirustuksen. Annan niiden suoristua ensin ja sitten laitan loput. Oona sanoi, että jos kirjan välissä suoristaa puiden lehtiä, se on hidasta ja sitä pitää odottaa pitkään. Laitan kirjan sängyn alle ja toivon ettei hän löydä sitä sieltä.