5. luku 

Melkein oikea kalastaja 

Istumme hänen kanssaan metrossa. Olemme menossa kalastamaan Herttoniemenrantaan. Tänään minä olen tavallinen poika, joka menee kalastamaan.

Oona on kertonut, että kissat pitävät kalasta, mutta niille ei saa antaa raakaa kalaa. Jos saamme tänään saalista, niin keitän niistä Oskarille ja Pihlalle kalakeittoa. Meillä ei ole kalastusvälineitä, mutta hän sanoi, että meidän ei tarvitse niistä huolehtia. Jäämme pois Herttoniemen asemalla. Ihmisiä on paljon ja hän roikottaa minua kädestä. ”Sä eksyt kuiteskin muuten”.

Ulkona on aurinkoista. Hän kävelee nopein askelin suojatielle, jossa jalankulkijoiden vihreä valo vilkkuu. ”Tuu, nopeesti nyt Niko”. Juoksemme suojatien yli nopeasti ja juuri kun olemme toisella puolella, lähtevät autot liikkeelle. Tunnen olevani kuin kissa, joka juuri ja juuri on selvinnyt vaarallisesta liikenteestä. Muistutan itseäni, että tänään olen tavallinen poika, joka menee kalastamaan. Seuraavan suojatien kohdalla odotamme että valo vaihtuu vihreäksi. Kävelemme mäkeä alas ja oletan, että ranta on siellä päin. 

Minun tekee mieli kysyä, mistä saamme kalastusvälineet, mutta en saa sanottua mitään. Aurinko lämmittää kuumasti ja minulla on jano. Oona kertoi kerran, että kissat tarvitsevat paljon juotavaa kesällä, muuten ne voivat saada lämpöhalvauksen. En tiedä, mikä on lämpöhalvaus, enkä silloin kehdannut kysyä Oonalta. Esitin, että ymmärsin mitä hän tarkoitti.

”Oota tässä”, hän sanoo ja irrottaa otteensa minusta. Jään seisomaan sinisen kyltin alle. Tavaan kyltin keltaisia kirjaimia: Etola. E on kirjoitettu hassusti, mutta tunnistan sen silti. Hän ei mene Etolaan, vaan kävelee viereisestä ovesta sisään. Olisi pitänyt pyytä häntä tuomaan juotavaa, mietin. 

Ihmisiä on kaikkialla paljon. Etolan ovesta tulee ulos nainen ja mies. Heillä on kädessään iso muovinen uima-allas. Aivan vierestäni kulkee nainen ison koiran kanssa. Koira ojentaa kuononsa minua kohti. Irvistän koiralle ja sähisen. Nainen nykäisee koiran mukaansa ja mulkaisee minua vihaisesti.

Jalkani alkavat väsyä. Päätän uskaltaa siirtyä pois kyltin alta varjoon. Istun matalalle rapulle lasiovien viereen. Ihmisiä kulkee edes takaisin ja yritän olla mahdollisimman huomaamaton. Ajattelen tulevaa kalastusta. Ehkä saan ison hauen tai meriahvenen. En tiedä onko Herttoniemenrannassa lohia, mutta sellainen olisi hieno saalis. Siitä saisi ison keiton Oskarille ja Pihlalle. Keittoon ei saisi laittaa suolaa. Oona on sanonut, että kissat sairastuvat suolaisesta ruuasta.

Minun tulee pissahätä. Hän ei ole vielä tullut ulos ja minua alkaa pelottaa. Mitä jos hän ei tule enää ollenkaan? Mitä jos hän on eksynyt, eikä löydä enää minua? Ei olisi pitänyt siirtyä kyltin alta pois. Pissahätä yltyy kovaksi. Minun on päästävä vessaan. Kauempana näen puita. Juoksen niin lujaa, kuin pääsen ensimmäisen puun luokse, mutta se ei ole hyvä. Juoksen seuraavan luokse, siinä on kaksi isoa puuta ja se kelpaa minulle, en pysty pidättelemään enää kauempaa. Potkin jaloillani ruohoa ja multaa ja saan aikaan pienen kuopan. Sitten lasken housuni ja pissaan kuoppaan.

”Hullu lapsi, eikö sinulla ole mitään tapoja, selkään tuollaiselle pitäisi antaa!”, joku huutaa kävellessään ohitseni. En katso sinnepäin. Nostan nopeasti housuni ylös ja potkin kuopan peittoon. Se ei peity kunnolla, mutta minulla ei ole enempää aikaa. Juoksen takaisin Etolan kyltin luokse ja näen hänen tulevan ulos ovesta. Minua alkaa itkettää, mutta nieleskelen kyyneleeni ennen, kuin ne ehtivät valumaan ulos. 

Hän ei ole yksin. Hän pitää kädestä isoa miestä, jolla on lyhythihainen paita. He tulevat minun luokseni. ”Niko, tää on Kari, sillä on meille kalastusvälineet, Kari tietää kaiken kalastuksesta”. 

En näe Karilla mitään kalastusvälineitä, mutta en uskalla kysyä mitään. He lähtevät kävelemään katua eteenpäin ja seuraan heitä.

”Me mennään nyt Karin luokse hakemaan sulle onki”, Hän sanoo.

Minua hymyilyttää. Niin tietenkin, olinpa minä tyhmä, eihän kukaan kalastusvälineitä mukanaan kanna, vaan ne haetaan vasta kun mennään kalaan. Mietin, minkä kokoisia kaloja ongella voi saada?

”Poika kuule, mää oon tän seudun paras kalamies, tiäksä sitä”, Karin ääni kuulostaa kumisevalta.

”Ootko sä saanut koskaan lohia”, kysyn Karilta ja yritän kuulostaa aikuiselta ja tietävältä.

”Heh, katsos poikaa”, Kari sanoo ja nauraa kuuluvasti.

”Mää oon saanu isomman lohen, mitä sulla on pituutta. Mutta se tuli Pohjosesta”

Minua vähän harmittaa, ehkä Herttoniemenrannassa ei ole lohia, ehkä niitä on vain Pohjoisessa. Luulen, että Kari tarkoittaa Lappia. En kysy enää mitään muuta, etten kuulostaisi tietämättömältä.

Menemme sisään taloon ja hissillä ylimpään kerrokseen. Karin koti on saman kokoinen, kuin meillä. Keittiössä on siistiä, siistimpää, kuin meillä. 

”Mää en paljon keittiötä käytä” Kari sanoo. ”Mun elämä on tossa telkkarin ääressä”.

Katson olohuoneeseen. Siellä on paljon erilaisia paperipusseja ja pizzalaatikoita. Tyhjiä tölkkejä on kasattu isoon pahvilaatikkoon, josta ne ovat pursuneet ulos ja levinneet ympäriinsä. Haju on vastenmielinen. Oona kertoi kerran, että kissat eivät pidä pilaantuneen ruuan hajusta. Kissoilla on hyvä hajuaisti ja ne syövät vain tuoretta ruokaa, jotta eivät sairastuisi.

”Niin no, se onki meidän piti löytää, että poika pääsee kalaan”, Kari sitten sanoo ja kävelee makuuhuoneeseen. Menen perässä ovelle ja katson kuinka Kari avaa komeron oven.

”Täällä sen pitäis olla”, Kari nostaa ulos kaksi pahvilaatikkoa.

”Missäs ihmeessä se ny oikein on?”, Kari mutisee. Minua jännittää.

”Tässähän se”, Kari sitten sanoo ja vetää kaapista ulos muovisen kokoon laitetun onkivavan. Kari venyttää ongen pitkäksi ja antaa minulle. Se on vihreä ja hienoin onkivapa, mitä olen nähnyt. Tällä saisi varmasti hauen tai meriahvenen. Lohia saisi vain Pohjoisesta.

”Kari hei, tosta vavasta puuttuu kokonaan siima ja koukku”, hän sanoo ja nauraa kovaäänisesti

Katson vapaa, siinä ei tosiaankaan ole siimaa, eikä koukkua, eikä kohoa. Pelkällä vavalla ei saa kalaa. Vatsassani tuntuu ikävältä. Ehkä minulla on nälkä. Tunnen itseni kiukkuiseksi, tekee mieli potkaista Karin vessan ovea. En tee sitä.

”No katsos, eipä olekaan”, Kari hekottaa, ”Mutta niitä saa Ässästä, käydään ostamassa”

”Sä oot Kari viisas mies”, hän sanoo ja laittaa käden Karin ympärille.

Vapa ei mahdu hissiin, joten minä kävelen rappuja alas. Kuvittelen olevani meren rannalla, kallioilla ja hissin kolina kuulostaa isolta laivalta.

Hän ja Kari ehtivät hissillä alas paljon minua nopeammin. Kuulen miten he menevät ulos rappukäytävästä. Minua alkaa pelottaa, mitä jos en ehdi heidän peräänsä? Mihin suuntaan he lähtevät?

Nopeutan askeliani ja vapa osuus seinään. Se taipuu tiukalle kaarelle ja luulen sen katkeavan. Mutta se ei katkea, se on hyvä vapa. Noin hyvällä vavalla voisi nostaa vaikka kuinka painavan kalan.

Ulkona katson joka suuntaan. En näe heitä ja vatsassa tuntuu taas ikävältä, ihan kuin joku pyörittäisi siellä isoja kiviä. Yritän kuunnella tarkkaan ja pyöritän päätäni oikealle ja vasemmalle. Lähden juoksemaan siihen suuntaan, missä on Etola ja näen heidät kadun päässä. Joudun juoksemaan kovaa, että saan heidät kiinni. Minua hengästyttää.

Karilla on kädessään oluttölkki ja he juovat siitä vuorotellen. Minulla on jano. Harmittaa, etten tajunnut juoda Karin luona. Karilla oli siisti keittiö.

Yhden liikkeen ikkunassa näen kissan kuvan. Siellä myydään ruokaa ja tarvikkeita kissoille. Minun tekee mieli pysähtyä katsomaan näyteikkunaa tarkemmin, mutta en uskalla enää jäädä heistä jälkeen. 

”Oota poika tässä, ei vapaa voi kauppaan ottaa, me haetaan sulle siimaa”

He menevät sisälle Ässään. Istun pyörätelineen päälle odottamaan. Vapa kiiltää auringossa. Mietin, mahtavatko ohikulkijat ajatella, että tässä istuu poika, joka on kohta menossa kalaan. Ehkä he kuvittelevat, että olen oikea kalastaja. Yritän istua mahdollisimman rennon näköisesti. Ihan kuin kävisin joka päivä kalassa ja se olisi jo oikeastaan aika tylsää.

Koulussa Mika kerran sanoi, että hän joutuu käymään joka viikonloppu kalastamassa isänsä kanssa. Mika sanoi, että se on tosi tylsää, eikä haluaisi mennä. Minusta Mika on tyhmä, mutta en sano sitä sille koskaan suoraan.

Lopulta he tulevat ulos Ässästä. Minua jännittää. Heillä on muovikassi. 

“Ei niillä ollu siimaa, huono kauppa” Kari sanoo. Vatsassa tuntuu siltä, kuin siellä olisi iso möykky. “Mutta älä poika sure, mennään toisella kertaa kalaan”.

En sano mitään. Tuijotan maahan, minua ärsyttää Kari ja kaikki. Miksi Ässän pitää olla on niin huono kauppa. Kyyneleet tulevat väkisin silmiin ja se tekee minut vihaiseksi.

“Niko, anna vapa Karille, lähdetään kotiin” hän sanoo. En halua lähteä kotiin, haluan kalastamaan. Haluaisin kysyä, voisimmeko mennä toiseen kauppaan, mutta en sano sitä ääneen, koska minua itkettää ja pelkään että hän suuttuu. Kari ottaa vavan kädestäni. “Noh, iso poika ei itke”, Kari sanoo ja taputtaa minua päähän. Tekee mieli raapaista, mutta en uskalla. 

“Ala tulla Niko”, hän sanoo. Seuraan häntä mäkeä ylös. Potkaisen kiveä ja jalkaan sattuu. Kaikki on ihan tyhmää. Metrossa menen reunapaikalle, ikkunan viereen. Näytän kieltä omalle peilikuvalleni, jonka näen metron ikkunasta. “Lopeta Niko” hän sanoo vihaisesti. Vatsassa tuntuu koko ajan oudolta. Puristan käsilläni vatsaa ja se helpottaa vähän. Loppumatkan yritän ajatella Osakria ja Pihlaa. En halua ajatella kalastamista.