4. luku
Ajatushautajaiset
Kerron Oonalle kissasta. Oonalle on hyvä kertoa, koska Oona ymmärtää. Ulkona sataa vettä. Oona sanoi kerran, että aina kun joku kissa kuolee, sataa vettä. Silloin taivaskin itkee. En ymmärtänyt, miksi taivas itkisi, koska sehän saa kissan luokseen. Taivaan pitäisi olla iloinen.
”Se oli sellainen ruskea kissa ja sillä oli valkoiset tassut”, sanon Oonalle
”Se oli varmaan koditon kissa”, Oona sanoo ja kaataa kuumaa maitoa kuppiini. Minä saan laittaa niin paljon kaakaojauhoa, kuin haluan. Oonan luona saa aina käyttää paljon kaakaojauhoa.
”Niin se varmaan oli”, totean ja sekoitan kaakaotani, ”mitä luulet, sattuikohan sitä?”, kysyn Oonalta
”En tiedä, ei varmaankaan”
”Niin, ei sitä varmaan ehtinyt sattumaan”, minä pohdin ja toivon kovasti, että kissaa ei ollut sattunut
”Se varmaan kuoli heti”, Oona sanoo
”Niin”, minua itkettää, enkä haluaisi itkeä Oonan nähden, ettei Oona pitäisi minua ihan pentuna.
”Surettaako sinua se kissa?”
”Vähän”, minä sanon ja pyyhin hihallani väkisin ulos tulevia kyyneleitä
”Me voisimme pitää sille hautajaiset”, Oona ehdottaa
”Mutta miten, ei me sitä enää löydetä?”
”Emme löydäkään, mutta voimme ajatella sitä”
”Miten pidetään ajatushautajaiset?”, kysyn. En ole koskaan ollut minkäänlaisissa hautajaisissa.
”Me sytytämme kynttilän ja piirrämme kissalle tarinan”
”Millaisen tarinan?”
”Sellaisen, jossa kerrotaan kissan elämä”
”Ei me tiedetä sen elämästä mitään”, minua ihmetyttää, mutta ajatus piirtämisestä houkuttaa. Haluan piirtää ruskean kissan, jolla on valkoiset tassut.
”Ei meidän tarvitse tietää, me pohdimme, millainen sen elämä on mahtanut olla”
Oonan idea on minusta hyvä. Juon kaakaoni nopeasti loppuun ja käyn pesemässä käteni. Oonan luona pestään aina kädet ennen ja jälkeen ruokailun.
Oona tuo paperia ja värikyniä. Oonalla on paljon valkoista, oikeaa piirustuspaperia ja hienot värikynät. Otan paperin ja valitsen ruskean kynän. Oona sytyttää kynttilän ja hakee eteisestä rautakissan pöydälle kynttilän viereen. Kissan selkä kiiltää liekin valossa. Oona ottaa aina rautakissan pöydälle, kun piirrämme. Se kuulemma auttaa piirtämään.
”Piirretäänkö ensin se kissa pentuna, emonsa kanssa?”, Oona ehdottaa. Minulle sopii oikein hyvin.
Piirrän ensin korvat ja nenän. Sitten piirrän silmät ja väritän ne keltaisella. En tiedä, minkä väriset silmät kissalla oikeasti oli, silloin, kun se vielä oli elossa, mutta nyt niistä tulee keltaiset. Nenä on vaaleanpunainen.
Yritän muistella oliko kissalla ollut raitoja. Päätän, että oli. Valitsen mustan kynän ja väritän kissalle raidat.
”Minkähän värinen sen emo on mahtanut olla?”, Oona pohtii ääneen ja hahmottelee paperille kissan ääriviivat.
”Se on varmaan ollut musta, kuten Oskar”, minä ehdotan. Oona on samaa mieltä.
”Hyvä, ehkä sen isä oli ruskea”
”Onko kissoilla isät?”, minä kysyn. Tuntuu oudolle, että Oonan kissoilla, Oskarilla ja Pihlalla olisi jossain isäkissa.
”On kissoilla, mutta kissaisät eivät yleensä hoida pentujaan”, Oona kertoo
”Niin, ne varmaan vaan metsästää ruokaa ja tappelee muiden isäkissojen kanssa”, minä keksin
Näen Oonan hymyilevän itsekseen ja minuakin naurattaa. Otan uuden valkoisen paperin ja päätän piirtää siihen kuvan, jossa ruskea kissa karkaa kotoa. Piirrän kissan juoksemaan metsässä. Metsän takana on harmaa lato. Kissa on lähtenyt sieltä karkuun. Kerron sen Oonalle.
”Miksi se karkasi kotoa?”, Oona kysyy ja katsoo piirtämääni kuvaa
”Se olisi muuten joutunut kidutettavaksi”
”Kuulostaa pahalta. Kuka sitä olisi kiduttanut?”
”Joku vaan, laitoksessa”
”Missä laitoksessa”, Oonan ääni on mukava, sellainen hiljainen
”Siellä, mihin se olisi joutunut, jos ei olisi karannut”
”Miksi se olisi laitokseen joutunut?”
En osaa vastata Oonan kysymykseen. En minä tiedä, miksi kissa olisi joutunut laitokseen. Laitokseen joutuvat vain tyhmät ja ilkeät, enkä halua ajatella, että se olisi ollut sellainen kissa.
”Ehkä se ei karannut kotoa, jos se vaan lähti etsimään töitä”, ehdotan Oonalle ja toivon, ettei hän enää kysy laitoksesta.
”Tuo on hyvä idea”, Oona sanoo ja se saa minut hymyilemään. Piirrän uuden kuvan. Siinä ruskea kissa lähtee kotoa ja äitikissa heiluttaa sille. Molemmat kissat ovat iloisia.
Meillä on lopulta kymmenen kuvaa ruskeasta kissasta, jolla on valkoiset tassut. Kissan tarina. Viimeisessä kuvassa kissalla on siivet ja se istuu pilven päällä ja sillä on vieressä pallo. Samanlainen pallo, kuin Oskarilla ja Pihlalla.
Laitamme kuvat siniseen kansioon, muovitaskujen sisään. Oonalla on hienoja tavaroita, kuten hyvää piirustuspaperia ja kansio, jossa on muovitaskuja.
”Kello on jo aika paljon”, Oona sanoo, ”Äitisi varmaan jo odottaa sinua”.
Tiedän, että minun pitää lähteä kotiin, se saa kurkussa tuntumaan ikävälle. Oona puhaltaa kynttilän sammuksiin ja ottaa rautakissan pöydältä. Seuraan Oonaan eteiseen, jossa hän laskee kissan sen omalle paikalleen. Silitän kissaa selästä ja taputan sitä päähän.
”Hei hei kissa, hei hei Oskar, hei hei Pihla”. Ne ovat tulleet eteiseen ja Oskar puskee minua, kun solmin kengän nauhojani. Se saa minut paremmalle tuulelle. Halaan Oskaria, Pihla istuu vähän kauempana ja katselee minua. Oona ottaa Oskarin syliin, kun avaan rappukäytävän oven.
”Hei hei Niko, nähdään taas” Oona sanoo ja ovi menee kiinni. Rappukäytävässä tuntuu kylmältä, vaikka on kesä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti