11. luku 

Eteisessä yötä

Hän makaa eteisessä. Kenkiä on kaatunut ja näen, että minun toinen sandaalini on on hänen allaan. Eteinen näyttää oudolta, yhtä aikaa isolta ja pieneltä. Yritän töniä hänet hereille, mutta hän vain mutisee enkä saa selvää mitä hän sanoo. Matto on likainen, siinä on kuraa ja hiekkaa. Tuntuu pahalta, että hän nukkuu kurassa. Haluaisin, että hän nousisi ylös ja menisi omaan sänkyynsä. Minua pelottaa. Olisipa Oona täällä.

“Sun pitää nousta”.

“Niko kulta, mulla on paha olo, tuo vettä”.

Juoksen keittiöön. Tiskipöydällä on laseja. Ne kaikki näyttävät likaisilta, mutta otan niistä silti yhden ja lasken sen täyteen vettä. Minun on vaikea kävellä lasi kädessä ja vaikka yritän mennä niin hitaasti, kuin pystyn, osa vedestä loiskuu lattialle . Eteisessä kumarrun alas ja lisää vettä roiskuu pois lasista. 

“Toin vettä, ota”.

Hän ei enää vastaa vaan kuorsaa. Lasken vesilasin lattialle ja yritän taas töniä häntä hereille. Hän nostaa vähän kättään, mutta ei sano mitään. Käsi putoaa takaisin maahan. Minua alkaa itkettää. Kyyneleet kastelevat poskeni ja kurkkuuni on ilmestynyt möykky. Tuntuu että on vaikea hengittää. Raavin varovasti kaulaani ja yritän saada möykyn pois. Eteisessä tuntuu kylmältä. Hänen paitansa on noussut ylös ja hänen vatsansa näkyy. Se on aivan valkoinen. Koitan vetää paitaa alaspäin, mutta se ei onnistu. Hänen päänsä on oudossa asennossa. Toinen käsi on pään alla suorana ja yksi sormi koskettaa kumisaapasta. Siirrän saappaan kauemmaksi. 

Menen makuuhuoneeseen ja otan hänen sängystään tyynyn. Yritän ottaa myös peiton, mutta en saa niitä yhtä aikaa. Päätän viedä ensin tyynyn. Möykky kurkussa kasvaa. Raavin kaulaani ja ravistelen päätäni, mutta möykky ei lähde. Se pelottaa minua. Hengittäminen on raskasta.

Tuntuu oudolta laittaa tyyny likaiselle lattialle. Nostan hänen päätään, mutta se on painava enkä saa laitettua tyynyä kunnolla. Vain yksi kulma on pään alla. Haen vielä peiton, se on helpompi laittaa, kuin tyyny. Nyt ne molemmat ovat hiekkaisia. Toivon, ettei hän tule vihaiseksi siitä. 

Istun alas lattialle. Yritän taas töniä häntä, mutta hän ei herää. Kyyneleet valuvat alas paidan sisään ja kutittavat. Pyyhin niitä kädellä, mutta ne vain leviävät enemmän. Olisipa Oona täällä.

“Herää, herää, herää”. Käytän kaikki voimani, mutta hän ei liiku eikä vastaa minulle mitään. 

Nousen ylös ja haen omasta sängystäni peiton ja tyynyn. Laitan peiton lattialle niin, että se on ihan hänen selkänsä takana. Menen peiton päälle ja asetan oman selkäni kiinni hänen selkäänsä. Otan tyynyn pääni alle ja toisella kädellä vedän loput peitosta päälleni. Laitan polvet koukkuun ja olen pienellä kerällä. Ihan kuin Oskar, kun se nukkuu Oonan nojatuolissa. Olisipa Oona täällä. Minulla on yksinäinen olo eikä möykky kurkusta ole lähtenyt pois. Eteisen katto on korkealla ja lamppu näyttää kummalliselta. Onneksi en sammuttanut valoja. Vedän peiton kokonaan pääni päälle, mutta en uskalla vielä sulkea silmiäni. Haluan, että aamu tulee pian. Odotan sitä.

10. luku 

Ei mitään tekemistä 

On ilta, mutta ulkona on vielä valoisaa. Hän on tullut kaupasta. Tänään hän on ostanut neljä tölkkiä olutta. Se ei tunnu kivalle vaan on vähän pelottavaa. Hän sanoo, että hänellä on vapaapäivä ja vapaapäivänä voi rentoutua. Ei kuulema juo enempää. Vain neljä, koska on vapaapäivä ja koska eilen oli erityinen päivä.  Eilen me kävimme toimistolla juttelemassa Lauran ja tummatukkaisen naisen kanssa. Minusta se oli aika tylsää. Toimistolla oli vain vauvojen leluja. Olisi siellä ollut värikyniäkin, mutta ne kaikki olivat tosi huonoja, ei niillä pystynyt kunnolla piirtämään. Laura ja tummatukkainen nainen pelasivat minun kanssani korttia. Puhuimme piirtämisestä, kissoista ja kaikesta. Hän oli sillä välin toisessa huoneessa. Parasta siellä oli keksit. Sain syödä aika monta. 

En tiedä miksi se hänen mielestään oli erityinen päivä. 

Minulla on tylsää, en tiedä mitä tekisin. Olen piirtänyt tänään jo viisi kuvaa, enkä jaksa piirtää enempää. Kerron hänelle, ettei minulla ole mitään tekemistä.

“Mene ulos leikkimään” hän sanoo.

“Tuletko sinäkin?”

“Tulen sitten perässä”

Laitan sandaalit jalkaan ja otan avaimen taskuuni. Rappukäytävä on viileä. Juoksen raput alas ja mietin mitä voisimme leikkiä yhdessä, kun hän tulee ulos. Ehkä merirosvoja. Mika oli kerran leikkinyt isoveljensä kanssa merirosvoa. Heillä oli kuulemma ollut oikeat miekat. 

Pihalla ei ole muita. Juoksen keinujen luokse. Valitsen sen, mikä on matalimmalla ja otan vauhtia. Voisin näyttää hänelle kuinka kovaa uskallan keinua. Laitan silmät kiinni ja vauhti tuntuu vieläkin hurjemmalta. Mutta äkkiä se alkaa kyllästyttää ja pysäytän keinun. Mitä sitten tekisin? Ehkä joku olisi jättänyt hiekkalaatikolle lapion. 

Hiekkalaatikko on aika iso, mutta siellä ei ole yhtään lelua. Ehkä hän tuo lapion ja hiekkalelut samalla, kun tulee ulos. Valutan hiekkaa sormieni läpi. Se kutittaa hauskasti. 

Kuulen, kuinka kerrostalon ovi avataan. Nyt hän varmaan tulee. Mutta se ei ole hän, vaan joku vieras, joka lähtee parkkipaikalle päin. Oikeastaan hiekka on aika tyhmää. Vauvat leikkivät hiekkaleluilla. 

Maassa on keppi. Se voisi olla merirosvomiekka. Otan kepin ja tasapainoilen hiekkalaatikon reunaa pitkin. Olen merirosvo, joka miekkailee muita merirosvoja vastaan. Ympärillä on valtava, kylmä meri. Pidän toista kättä selkäni takana. Luulen, että oikeat merirosvot tekevät niin. Hänelle pitää löytää myös miekka, kun hän tulee ulos. Voin näyttää hänelle miten osaan hypätä ja kääntyä ilmassa. Kokeilen tehdä niin, mutta jalkani osuu huonosti ja kaadun hiekkaan. Käteen sattuu. Suoristan sormet ja laitan ne koukkuun. Onnistun siinä, mutta silti käsi on kipeä. Minua harmittaa. Koko leikki meni pilalle. Potkaisen hiekkalaatikon reunaa. Olen vihainen. Nyt on pakko mennä sisälle.

Ulko-ovella en löydä avainta taskustani. Se on kadonnut. En pääse sisälle ilman avainta. Luulen, että hän tulee siitä tosi vihaiseksi. Juoksen takaisin hiekkalaatikolle. Potkin hiekkaa jaloillani ja kaivan sillä kädellä, johon ei satu. Kiire. Pitää löytää avain nopeasti. Entä jos en löydä sitä?  Jäänkö minä ulos? Miksi hän ei ole jo tullut, hän lupasi tulla perässä. Kuinka kauan minä olen ollut ulkona? Käsi on kipeä ja puristan sitä toisella kädellä. Se helpottaa vähän. Istun alas hiekalle. Itkettää, mutta onneksi kukaan ei näe.

Tyhmää, tyhmää, tyhmää. Heitän miekkana käyttämäni kepin kohti keinuja. Kaikki  on tyhmää. Tyhmä avain!  Olen todella vihainen. Haluan hakata kepillä ihan kaikki rikki. Haen kepin ja kävelen keinun viereen. Alan hakata keinua, vihaan sitä. Typerä keinu, typerä keppi! Kaikki on ihan tyhmää! Hakkaan niin lujaa kuin jaksan. Lyön ja lyön vaikka väsyttää. Haluan rikkoa koko keinun maan tasalle. Jos minulla olisi pommi, räjäyttäisin sen!

Avain! Siinä se on, ihan keinun alla! Löysin sen! Heitän kepin pois, otan avaimen ja puristan sen nyrkkiini. Enää se ei saa kadota. Juoksen ovelle. On vaikea saada sitä auki, kun toinen käsi on kipeä. Onnistun, kun käytän jalkaa apunani. Juoksen raput ylös. Kotiovi on jo helppo, se on kevyt.

Sisällä potkin sandaalit jaloistani. Hiekkaa tippuu eteisen matolle. TV on päällä ja hän makaa sohvalla. Minulle tulee siitä kummallinen, surullinen olo. 

“Niko, joko sä tulit, mä taisin nukahtaa”

“Mun käteen sattuu”

“Miksi?”

“Kaaduin hiekkalaatikolla”

“Tuu näyttämään”

Menen  hänen luokseen. Hän katsoo kättä. Toivon, että hän puhaltaisi siihen. En sano sitä ääneen.

“Ei siinä näy mitään, mihin kohtaan sattuu”

Näytän rannetta. Se on kipeä.

“Taipuuko sun ranne?”

Liikutan kättä. Siihen sattuu, mutta ranne taipuu. 

“No ei se ainakaan poikki ole. Ei me nyt voida lähteä lääkäriin, kun olen juonut noi oluet. Haetaan keittiöstä särkylääkettä. Saat mehua samalla”

Keittiössä hän kaivaa kaapista, papereiden seasta, purkin. Saan yhden pillerin, joka on aika iso ja meinaa tarttua kurkkuun, mutta saan sen lopulta nieltyä mehun kanssa. 

“Kyllä se kohta helpottaa” hän sanoo

“Pelataanko afrikan tähteä” kysyn

“En mä taida jaksaa. Kellokin on jo melkein kahdeksan. Sieltä tulee se yks ohjelma, katotaan se”. 

“Joo” 

Minulla on tylsää, mutta istun sohvalle hänen viereensä. Afrikan tähti on uuden sohvapöydän alla. Jos me olisimme pelanneet, minä olisin halunnut sinisen miehen. Hän olisi ottanut keltaisen. Hän ottaa aina keltaisen. Huomenna hän varmaan jaksaa pelata.

9. luku 

Seuraava päivä 

Herään ja Oskar tuijottaa minua.  Se makaa vieressä ja sen nenä on melkein minun nenässäni kiinni. Tuijotus naurattaa minua. Oskar nostaa tassunsa ja laittaa sen kasvoilleni. Haluaako se, että olen hiljaa? Yritän olla liikkumatta, ettei se lähde pois. Tassu on lämmin. Yhtäkkiä minua alkaa itkettää. Ihan kuin olisi jokin möykky kurkussa. Mitä hänelle on tapahtunut? Veikö poliisi hänet vankilaan? Haluan mennä heti kotiin, haluan tietää, onko hän kotona. Peitto tuoksuu vieraalta.

”Huomenta Niko, herättikö Oskar?” Oona kysyy. Hän seisoo ovella Pihla sylissään.

”Huomenta” sanon ja se tuntuu oudolta. Sanoa Oonalle huomenta. Herätä Oonan kotona. Oskar ottaa tassunsa pois kasvoiltani ja menee puskemaan Oonan jalkoja.

”Rontti”, Oona sanoo ja tulee istumaan viereeni. Pihla juoksee kauemmaksi. Minä haluaisin kysyä, milloin pääsen kotiin.

”Keittiössä on aamiainen valmiina, jaksatko nousta?”

”Jaksan”. Siirrän peittoa, mutta sen ulkopuolella on kylmä ja minua tärisyttää. 

”Odota” Oona sanoo ja kietoo peiton uudestaan ympärilleni. Hän käy eteisessä ja tulee takaisin minun vaatteideni kanssa. 

”Laitetaan tästä huppari ja nämä housut, niin tarkenet paremmin”

Ihan kuin olisin vauva, kun ei tarvitse itse pukea. Enää ei itketä niin paljon ja tuntuu jo, että on nälkä. Menen Oonan perässä keittiöön ja istun sille tuolille, missä aina istun, kun olen Oonan luona. 

Oonan puhelin soi ja hän menee olohuoneeseen puhumaan. Minä laitan leivän päälle toisen kinkun siivun. Meillä ei ole koskaan kotona kinkkua. Astianpesukone pitää meteliä. Mietin miltä koneen sisällä näyttää, pyörivätköhän astiat siellä ympyrää?

”Kyllä se onnistuu… ei oikeastaan… siis iltapäivällä… aivan… on… ihan hyvin meillä menee...”

Haluaisin tietää mitä Oona puhuu. Milloin minä menen kotiin. Haluan kotiin ja haluan pysyä täällä. Möykky ilmestyy taas kurkkuun ja on vaikea niellä leipää. Oskar hyppää pöydälle ja Pihla tulee sen perässä. Ne tuijottavat minua. Onkohan niillä nälkä?

”Tehdään niin, se onnistuu kyllä…. aivan, kirjaan ylös… ok, kiitos, nähdään”

Oona tulee takaisin keittiöön. Hän hymyilee. 

”No mitäs minun pojat ja tyttö” hän sanoo. Se kuulostaa kivalta.  

”Kissarontit pois pöydältä, teillä on oma ruoka kupissa”

Aamiaisen jälkeen istumme olohuoneessa sohvalla. TV on päällä, sieltä tulee muumit. En ole nähnyt tätä jaksoa. Onneksi tässä ei ole mörköä, en pidä niistä jaksoista missä on mörkö. Tämä on jännä. Piisamirotta kertoo ettei avaruus lopu koskaan. Mietin miten se on mahdollista ja mikä on aurinkokunta. Muumilaakso on musta ja aurinko on piilossa. Kaikki yrittävät selvittää miksi. “Se tulee!” huudan vahingossa ääneen, kun pyrstötähti on menossa muumilaaksoon ja koko laakso on keltainen. Minua jännittää ja puristan kädet yhteen. Oona laittaa oman kätensä minun olkapäälleni. Onneksi Nipsu pelastaa kissanpennun. “Ne pelastui!”. Pyrstötähti meni ohi ja kaikki pelastuivat. Oskar hyppää sohvalle, kun se kuulee kuinka Nipsun kissanpentu sanoo miau. Silitän Oskaria ja se jää katsomaan meidän kanssamme ohjelman loppuun.

Oona sammuttaa tv:n. On outoa, kun äkkiä on ihan hiljaista. Korvissa kuuluu silti vielä muumien äänet. Kestää hetken, ennen kuin ne menevät pois.

“Menenkö minä nyt kotiin?” kysyn varovasti.

“Haluatko sinä mennä kotiin?”

Nostan vähän olkapäitäni ja tipautan ne alas. “Joo kai, haluan”

“Äitisi taitaakin jo odottaa sinua”

“Odottaako äiti?”. Kysymys tulee ihan vahingossa. En tiedä miksi kysyn niin.

“Kyllä hän odottaa ja me voimme lähteä sinne vaikka heti”

Minulle tulee outo olo. Tuntuu, että haluan mennä nopeasti kotiin katsomaan häntä ja samaan aikaan minua vähän jännittää.

“Eikö se ole vihainen?”

“Äitikö? Ei hän ole vihainen. Ei kukaan ole vihainen”

En osaa sanoa enää muuta. Menen eteiseen laittamaan sandaalit jalkaani. Oonakin tulee ja laitaa omat kengät jalkaansa. 

“Tuletko sinäkin?”

“Tulen minä. Vien sinut kotiin asti”

Se on hyvä. Nyt minua ei jännitä enää niin paljon. Nousen ylös. Rautakissa on omalla paikallaan. Silitän sitä selästä ja taputan sitä päästä ennen kuin lähdemme.

Minulla ei ole avainta mukana, joten soitamme ovikelloa ja hän tulee avaamaan. Oona tulee sisälle asti. Kuljen ihan Oonan vieressä. Keittiössä on  kaksi naista. Toinen on sama tummatukkainen nainen, joka oli Raimon ja Hannelen luona. En muista hänen nimeään. 

“Hei Niko”, nainen sanoo. En vastaa mitään. Minusta nainen on vähän pelottava. Toinen nainen ei sano mitään, mutta hän näyttää kiltiltä. 

“Niko, tässä on Laura”, tummatukkainen nainen sanoo ja osoittaa kiltin näköistä naista. 

“Hei Niko”

“Hei” sanon hiljaa ja tuijotan lattiaa. Seison vieläkin aivan Oonassa kiinni. Se on turvallisempaa niin.

“Niko, Laura tulee sinun kanssasi olohuoneeseen. Voitte pelata vaikka afrikan tähteä. Me juttelemme vähän aikaa täällä keittiössä. Sopiiko tämä sinulle?”

En halua irrottaa katsettani lattiasta, mutta nyökkään silti.

Laura on oikeastaan ihan kiva. Olohuoneen pöytä on kadonnut, joten Istumme lattialla. Pelaamme monta peliä ja näytän hänelle myös piirrustuksiani. Laura kertoo, että hän on allerginen kissoille, eikä hänellä ole ollenkaan lemmikkiä. En tiedä, mitä allerginen tarkoittaa. Päätän kysyä sitä Oonalta joskus.

Sitten muut aikuiset tulevat keittiöstä. He kaikki hymyilevät. Tummatukkainen nainen tulee tulee luokseni. Hän istuu myös lattialle.

“Niko, me ajattelimme äitisi kanssa, että kolmen viikon päästä tulisit käymään toimistolla juttelemassa minun ja Lauran kanssa. Miltä se sinusta kuulostaa?”

En tiedä mikä on toimisto enkä tiedä missä se on.

“En mä taida osata sinne”

“Ei sinun tarvitse osata. Tulette äidin kanssa yhdessä. Äiti tietää osoitteen”

“Voin mä tulla”. Mietin mikä on toimisto. En ole koskaan ollut toimistossa. En kehtaa kysyä.

Muut lähtevät ja jään hänen kanssaan kahden. Äkkiä minua alkaa pelottaa. Mitä jos hän on vihainen siitä että olin Oonalla yötä? Seisomme molemmat ihan hiljaa. Yhtäkkiä hän on ihan vieressä ja halaa minua. Kyyneleet tulevat väkisin silmiini ja näen että hänkin itkee. Sitten hän irrottaa ja nousee ylös. “Mennään syömään ne pullat loppuun”, hän sanoo. 

8. luku 

Pelottavia vieraita 

Hänellä on vieraita. Nainen ja mies, en tunne kumpaakaan ennestään. Olen piiloutunut omaan sänkyyni ja kuuntelen heidän keskusteluaan keittiöstä. He puhuvat kovalla äänellä. Kuulen että jotain, ehkä lasi, putoaa lattialle ja menee rikki. “Perkele!”, hän sanoo ja kuulen kuinka eteisen kaappi avataan. Tiedän että siellä on harja, hän varmaan siivoaa lasinsirpaleet pois. “Väistä Jare” hän sanoo keittiössä. Minusta Jare on hassu nimi aikuiselle. “Mitä sä hosut, Mervi, istu alas nyt”. Kuulostaa oudolta kuulla jonkun sanovan hänen nimensä. Se kuulostaa vieraalta. Tuolia raahataan lattialla, siitä tulee kolinaa. Oonalla  on tuolin jalkojen alla huopatassut. Minua nauratti, kun Oona kertoi tuoleilla olevan tassut, huopatassut. Ne ovat pehmeät eikä tuolit pidä mitään ääntä, vaikka niitä liikuttaa. 

Kuulen heidän siirtyvän olohuoneeseen. Piiloudun peiton alle. Kissat osaavat piiloutua niin ettei niitä löydä. Ne osaavat olla liikkumatta. Joku on ihan vieressä ja liikuttaa verhoa.  Se on pelottavaa ja yritän olla peiton alla niin litteä, kuin mahdollista. “Jare, anna Nikon nukkua” hän sanoo ja kuulen että verho laitetaan takaisin kiinni.

“No mutta naiset, eikö meillä ole täällä lainkaan musiikkia?”. Jaren ääni on vähän kuin murinaa. Haluaisin että vieraat lähtisivät jo pois. Joku laittaa cd soittimen päälle. Musiikki on aika lujalla, mutta en uskalla pyytää heitä hiljentämään sitä. Minulla on pissahätä ja nälkä. Aikuiset juttelevat äänekkäästi ja nauravat niin että se tuntuu ikävältä korvissa. Nousen istumaan. Minun on pakko hiipiä vessaan. Liu’un sängystä alas hiljaa, ensin etutassut, sitten toinen takajalka ja vielä toinen. Olen päässyt sängystä pois. Verhon takaa kuuluu kova kolahdus ja joku juoksee keittiöön. “Helvetti, hyvät viinat menee hukkaan” vieras nainen sanoo ja nauraa. “Kyllä meillä juotavaa riittää” Jare sanoo. “Se on vain vaurauden merkki, että on varaa pestä pöytäkin viinalla”. Kaikki nauravat. Heidän naurunsa on pelottavaa.

Hiivin pois verhon takaa niin hiljaa, kuin pystyn. En nouse seisomaan vaan menen matalana. Ehkä he eivät huomaa minua. Kylpyhuoneen ovi on raollaan, siellä ei ole valoja. Valokatkaisija on ulkopuolella. Nousen hitaasti ylös ja painan hiljaa valokatkaisijaa. Kylpyhuoneeseen syttyy valot. Pujahdan sisään ja suljen oven niin äänettömästi, kuin pystyn. Lukko kiinni. Minulla on turvallinen olo. Olen piilossa ja ovi on lukossa. Sitten valot sammuvat. Oveen koputetaan. “Pöö, täällä on mörkö!”. Tiedän että se on Jare, mutta silti minua pelottaa. Kylpyhuoneessa on aivan pimeää, en näe mitään. Minua alkaa itketää. Valot syttävät ja sammuvat saman tien. Nyt joku raapii ovea. “Mörkö täällä, avaa ovi”. Ääni on pelottava. En uskalla liikkua. Yritän huutaa, mutta en saa ääntä. Kaikkialla on pimeää. Mitä jos joku tarttuu minuun. Kummitus!? Onko täällä kummituksia? “Mau.. miu..”. Haluan että hän tulisi apuun. Miksi hän ei kiellä Jarea. Minua pelottaa. Joka puolelta pimeydestä tuntuu tulevan joku kohti. Koskiko minuun joku? Osuiko jalkaani jotain? Kyyneleet valuvat ja kasvoni ovat aivan märät. Tunnen miten yöhousuni kastuvat. Olen pissanut housuihini. 

Sitten valot syttyvät. Saman tien, kun ne syttyvät, avaan oven ja syöksyn ulos. Törmään mieheen. “Mitäs sä siinä säntäilet?” Jare kysyy ja tarttuu minua olkapäistä. Yritän päästä irti, mutta hän on vahva. “Poika, sähän olet kussut housuihisi” Jare sanoo ja huutaa sitten olohuoneeseen: “Mervi hei, sun poikas tarttee kuivaa vaatetta, se on kussut housuihinsa”. Minua hävettää. Tunnen että olen ihan punainen. Hän tulee olohuoneesta ja tuijottaa minua ja Jarea. 

“Kiusasitko sä sitä?” hän kysyy Jarelta. 

“En, me vaan leikittiin” Jare sanoo ja irrottaa otteensa olkapäistäni. Niihin sattuu. Jare nauraa.

“Sehän on lapsi vasta… Niko, riisu housusi ja mee suihkuun, haiset ihan pisalle” hän sanoo ja työntää minut takaisin kylpyhuoneeseen.

“ Ei saa sammuttaa valoja” minä sanon ja ääneni kuulostaa ihan vauvalta. Hävettää. Jare nauraa taas. 

“Ei sammuteta, mee nyt sinne… sitten laitat puhtaat kalsarit ja menet sänkyyn.”

Hän laittaa oven takaani kiinni. Seison hetken paikoillani. Valot pysyvät päällä ja kuulen että kaikki aikuiset ovat nyt olohuoneessa. Riisun yöhousuni ja yritän olla koskematta märkään kohtaan niissä. Tipautan ne pyykkikoriin. Valutan suihkun vettä ensin varpailleni ja säädän veden sopivan lämpöiselle. Käännyn niin, että selkäni on seinää vasten ja näen ovelle. Se on turvallisempaa niin. Suihkutan vain jalat, navasta alaspäin. En enempää ja olen nopea. Kuivaan itseni vauhdilla. Haluan pian pois, etteivät valot taas sammu. Kylpyhuoneessa on kori, missä on puhtaita vaatteita. Kaivan sieltä puhtaat kalsarit. Avaan kylpyhuoneen oven varovasti ja hiivin sänkyyn. Piiloudun peiton alle. Minulla on kova nälkä, mutta hän käski mennä sänkyyn ja pelkään Jarea. En uskalla mennä keittiöön.

Herään kovaan kolahdukseen. Aikuiset ovat vieläkin olohuoneessa. “Perkle Jare, mitä sä teet?”. Se on sen vieraan naisen ääni. Peitto on lähtenyt päältäni ja korjaan sitä. Menen kokonaan peiton alle. “Aina sä valitat” Jare sanoo.

“En mä mitään valita. Sä voisit vähän miettiä mitä sanot”. Naisen ääni on kimeä.

“Jumalauta, mitä sä siinä jankkaat?” Jare kuulostaa vihaiselta.

“Sä sanot aina että mä jankkaan, vaikka en jankkaa”

“Kato mua, kun mä puhun sulle”

“Sulla ei oo mitään järkevää sanottavaa, miks mä sua kattoisin?”

“Siksi kun mä sanon niin”

“Sä et ymmärrä mua yhtään”. Nainen kuulostaa sille, että hän itkee.

“Sä et ymmärrä, sä et ymmärrä…” Jaren ääni on lässyttävä

“Vittu mä en kestä tätä, aina tätä samaa paskaa!”. 

“Painu helvettiin, jos ei kerran kiinnosta”. Jare sanoo

“Voisitteks te olla hiljaa”

“Voitko sä Mervi tajuta, miten tyhmä toi nainen on?”

“Kuulitko, sä oot tyhmä ja Mervikin on sitä mieltä”

“En mä sanonut niin, olkaa hiljaa”

“Kato tänne, kato kun mä puhun sulle” Jare sanoo, enkä tiedä ketä hän tarkoittaa

“No sano jotain järkevää, vitun idiootti”

“Sä et puhu mulle noin!”

“Mä saan puhua mitä haluan!”

“Ole hiljaa”

Yritän olla litteämpi, se on vaikeaa. Olohuoneesta kuuluu kova räminä ja vieras nainen kiljaisee.

“JUMALAUTA, mä sanoin, että ole HILJAA!”. Jare on todella vihainen. Valutan itseni peiton ja tyynyn kanssa alas sängystä ja  ryömin sen alle. Siellä on tavaroita, mutta mahdun sinne jotenkin. Menen taas peiton alle, mutta jätän pienen raon, josta näen.

“ÄLÄ LYÖ” vieras nainen huutaa

“Olkaa hiljaa, mä saan tästä vielä häädön”. Se on Hänen äänensä. Miksi hän ei käsken niitä lähtemään? Taas kuuluu kolinaa. Ihan kuin joku olisi kaatanut sohvapöydän. 

“OLE SITTEN HILJAA!”

“Nyt häivytte täältä”. Hän kuulostaa vihaiselta.

“Mä en lähde ton kaa mihinkään, soita poliisi, se löi mua”

“En soita mitään kyttiä tänne, mullahan on Niko täällä”

“Vitun ämmät, ei tässä mitään kyttiä tarvita”

“Lähde menemään täältä”

“Mä lähdenkin, menen baariin”

“Et mee mihinkään baariin, me lähdetään nyt kotiin”

“Säkö mua määräilet, tyhmä huora”

“Vittu, mä en oo sulle mikään huora”

“Ole hiljaa huora”

“SAATANA, MÄ EN OO MIKÄÄN HUORA!”

Sitten kuuluu outo ääni. Se ei ole kolahdus ja tavallaan on. En tiedä mikä ääni se on.  Vieras nainen pitää kummallista ääntä, kuin hiiri. Tuijotan peiton raosta. Toivottavasti kukaan ei tule tänne. Nainen kuulostaa vieläkin hiireltä. Sitten hänen äänensä kovenee vähän.

“Nyt sä vitun sika teit viimeisen tempun” nainen sanoo

“Mä lähden nyt” Jare sanoo ja kuulen että hän menee eteiseen. Hän törmää johonkin ja eteisestä kuuluu rämähdys. 

“Vittu näitä kenkiä ei saa edes jalkaan”. 

Kuulen kuinka ovi avataan ja lyödään kiinni.

“Soita poliisi”. Vieras nainen itkee

“Se meni jo, en soita mitään. Sun pitää mennä ensiapuun”

“Se on ihan sika”

Eteisessä kuuluu vaatteiden kahinaa ja jotain kolinaa. Ovi avataan taas. Tällä kertaa se menee kiinni ihan tavallisella äänellä.

“Niko, nukutko sä?” Hän kysyy verhon takaa

“Joo” sanoin hiljaa

“Hyvä. Mä meen kans nukkuun, hyvää yötä”

“Hyvää yötä”

Hän sammuttaa valot olohuoneesta. On aivan hiljaista. Ihan hiljaista. En silti uskalla tulla sängyn alta pois.

Ovikello! Joku soittaa ovikelloa. Herään ja lattia tuntuu kylmältä allani. Vielä on aika pimeää. Ovikello soi toisen kerran. Ääni on kova. Ihan kuin joku olisi laittanut ovikelloon lisää ääntä.

“Mitä helvettiä täällä tapahtuu?” hän sanoo ja kuulen että hän menee eteiseen.

“Kuka siellä on?” hän kysyy

“Poliisi, avaisitko oven”. Ääni on kumea. Kuulen kun ovi avataan.

“Mitä varten te tänne tulette, keskellä yötä” Hän sanoo kimeästi

“Naapurit on soitelleet, että täällä on tapeltu”

“Ei tällä ole kukaan”

“Onko täällä asunnossa muita?”

“Ei ole”

“Onko täällä muita kuin sinä?”. Poliisin ääni kuulostaa isolta

“Ei täällä ole, mitä te täällä teette?”

“Onko tässä asunnossa lapsia?”

“No on mun poika, Niko. Se nukkuu”

“Me tultaisiin nyt katsomaan sinne sisälle. Että nähdään onko Niko kunnossa”

“On se kunnossa, ei täällä ketään ole”

“Me tullaan silti tarkistamaan, että kaikki on kunnossa”

Kuulen kahinaa ja ovi menee kiinni. Minua pelottaa. Hakeeko poliisit minut laitokseen? Viekö ne hänet vankilaan? Mitä jos jään yksin? Olohuoneeseen syttyy valo.

“Missäs poika on? Täällähän näyttää sille, että joku on rikkonut paikkoja ja täällä on taidettu myös juhlia?” Poliisi sanoo

“Niko nukkuu”. Kuulen, että verho avataan.

“Niko hei, tässä on poliisi, tuletko esiin”. Nyt poliisin ääni ihan tavallinen, ei enää pelottava.

“Ei ole mitään hätää, Niko, me tultiin vain tarkistamaan, että sinulla ei ole hätää”

Ryömin varovasti sängyn alta. Poliisi on kumartunut sängyn viereen. Hän on iso ja ehkä vähän pelottava kuitenkin. 

“Miten sinä voit, Niko”

“Ihan hyvin”. Sanon sen ihan hiljaa. En halua laitokseen

“1,46” toinen poliisi sanoo. 

“Otetaanko poika mukaan?”

Minä alan itkeä. Joudunko nyt laitokseen. En halua laitokseen.

“Soita sille naapurille, jos poika voisi mennä sinne täksi yöksi”

“Selvä”

Minä en halua mihinkään. En halua laitokseen. Haluan olla hänen luonaan. Joutuuko hän vankilaan?

“En halua laitokseen” minä sanon  hiljaa, mutta ääneni on outo,  itkeminen tekee siitä katkeilevan.

“Niko, ei sinua viedä laitokseen. Äitisi ei nyt pysty huolehtimaan sinusta tänä yönä, mutta ei sinua laitokseen viedä”

“Naapurille on ok, tulee tänne kohta” toinen poliisi sanoo

“Niko, sinä nukut tämän yön naapurissa, Oonan luona. Oona sanoi, että te tunnette toisenne”

Minä nyökkään. On helpottavaa kuulla Oonan nimi.

“Rouva, Niko nukkuu tämän yön naapurissa”

“Ette te mun lasta mihinkään saa viedä, ei teillä ole oikeutta”

“Rouva, te puhalsitte 1,46, parempi että saatte nukkua sen pois rauhassa”

“Vittu, mun lasta ette vie”

“Rauhoittukaa nyt rouva”

“Niko, sano niille että sä et halua lähteä”

Minä en sano mitään. Minua pelottaa. Haluan Oonan luokse, mutta tuleeko hän vihaiseksi? Jääkö hän yksin?

“Niko, missä sinun vaatteesi ovat, otetaan sulle vaatteita mukaan”

“Ne on makkarin kaapissa”. Tuijotan lattiaa. Ovikello soi taas ja toinen poliisi menee ovelle. 

“Otamme Nikolle vaatteita mukaan” kuulen poliisin sanovan

“Vitun ämmä, säkö näille soitit” Hän sanoo vihaisesti Oonalle. Se tuntuu pahalta. Oona on kiva. Oona on aina ollut kiva. 

“Rauhoittukaa rouva, tärkeintä on nyt, että Niko saa nukkua loppuyön rauhassa. Katsotaan aamulla uudelleen”.

“Vittu” Hän sanoo hiljaa ja menee makuuhuoneeseen ja lyö oven kiinni.

“Te voitte nyt mennä Nikon kanssa. Me jäämme vielä juttelemaan hänen äitinsä kanssa”

Oona laittaa minun päälleni hupparin ja auttaa sandaalit jalkaani. Minun on vaikea hengittää ja itkeä samaan aikaan. Kun olemme rappukäytävässä ja ovi on mennyt kiinni, Oona ottaa minut syliin. Vatsassa tuntuu kummalliselta. Ihan kuin tyhjältä. Mutta Oonan sylissä on hyvä olla. Oona tietää mitä pitää tehdä.

7. luku

Iloisen näköisiä ihmisiä

Minua jännittää. Tänään menen hänen kanssaan katsomaan perhettä, johon minun pitää joskus mennä lomalle. En ole nähnyt heitä koskaan ennen. Tänään me vain käymme siellä, mutta joskus minun pitää jäädä sinne koko viikonlopuksi. Se on pelottavaa, vaikka tiedän että perheellä on kissa. Minulle sanottiin, että saan valita perheen jolla on kissa, jos haluan ja minä halusin niin. Hän sanoi, että se on tukiperhe ja se on vähän kuin menisin kesälomalle. Mika on ollut isänsä, äitinsä ja isoveljensä kanssa ulkomailla kesälomalla. Etelässä kuulemma. Joskus Mika on ärsyttävä. 

Hän käskee minun pukea päälle farkut ja puhtaan paidan. Hän pesi eilen pyykkiä ja paita tuoksuu hyvälle. Ihan kuin kukkakimpulle. Paita on sininen eikä siin ole mitään kuvia. “Se on siisti paita” hän sanoo. Hän on itse laittanut päälleen mekon. Mekossa on harmaita kuvioita, ihan kuin puiden lehtiä. Minusta hän näyttää tänään kauniilta ja sanon sen ääneen. Hän hymyilee ja se tuntuu kivalta.

Menemme ensin metrolla Kamppiin asti. Kampissa on paljon ihmisiä ja hän pitää minua koko ajan kädestä kiinni. Ihmiset tönivät meitä, kun menemme toisiin liukuportaisiin ja niillä alas. Lasiseinien takana on busseja. En ole ennen ollut täällä. Hän painaa nappia ja lasiovet aukeavat. “Tule Niko, mennään bussiin, saat valita paikan”. Kiipeän edellä bussiin. Hän sanoo jotain kuljettajalle, mutta en kuule mitä. Valitsen paikan melkein viimeisestä penkistä, istun ikkunan viereen. Hämäryys bussin ulkopuolella on jännittävää. Vähän kuin olisi avaruusaluksessa. Hän istuu viereeni eikä puhu mitään. Minäkään en sano mitään. Kun bussi lähtee liikkeelle, ajattelen olevani avaruusaluksessa.

“Herää Niko, sun pitää herätä. Me jäädään kohta pois”. Hän tönii minua hereille. En tiedä missä vaiheessa olen nukahtanut ja minua harmittaa. Ulkona näkyy metsää ja taloja. Hän painaa katossa olevaa nappia. “Missä me olemme” kysyn häneltä. “Me jäädään tässä ja kävellään loppumatka” hän vastaa ja vetää minua kädestä.

Ulkona on kuuma. Hän pitää minua kädestä ja lähtee kävelemään kohti taloja. Ehkä se perhe asuu jossain noista taloista. Mika asuu oikeassa talossa ja heillä on auto. Mietin, että onkohan tässäkin talossa auto ja asuuko siellä muita lapsia?

Talo on harmaa. Hän painaa ovikelloa. “Muista olla kunnolla”, hän sanoo ja nykäisee minua kädestä. “Joo joo” vastaan. Käteeni sattuu. Ovi aukeaa ja näen naisen joka näyttää iloiselta. Naisen jalkoihin ilmestyy kissa! Iso oranssinvärinen kissa. Ihan kuin oikea karvinen. Se on kaunis. Minun tekee mieli silittää kissaa, mutta en pysty kumartumaan, kun hän pitää minua vielä kädestä. Hän puhuu jotain naisen kanssa. Kissa on niin kaunis. “Niko, kuuletko sä?” hän nykäisee minua taas kädestä, mutta tällä kertaa ei satu. “Tässä on Hannele, sano päivää”. Katson iloisen näköistä naista. “Päivää” sanon enkä malta olla kysymättä “mikä kissan nimi on?”. Nainen nauraa, näyttää vieläkin iloisemmalta ja ottaa kissan syliinsä. “Tämä tässä on Santtu, meidän rotjake”. Minä en tiedä mikä on rotjake, mutta en kysy. Santtu on hyvä nimi.

Menemme sisälle ja otamme kengät pois. Nainen laskee Santun takaisin maahan ja se puskee naisen jalkoja. Ojennan käteni Santulle ja isken sille silmää. Oona on kertonut, että kissat tervehtivät toisiaan sulkemalla silmänsä. Santtu tuijottaa minua ja isken sille uudestaan silmää. Santtu tulee lähemmäksi ja puskee kättäni. Se tuntuu kivalta. Kissa on pehmeä. Tekee mieli halata sitä, mutta en kehtaa.

Keittiössä on pöydällä paljon syötävää. Keksejä, leipää, pullaa ja mehua. Aikuisille on kahvia. Pöydän vieressä seisoo tummatukkainen nainen, joka näyttää aika vanhalta. “Hei, minä olen Sirpa”, nainen sanoo ja hänellä on jotenkin outo ääni. “Me olemmekin jo tavanneet”, Sirpa sanoo vieressäni seisovalle Hänelle ja he kättelevät. Olohuoneesta tulee mies. Hänellä on sylissään lapsi. Lapsi on ihan vauva vielä, en tiedä osaako se edes kävellä. “Päivää, minä olen Raimo”, mies sanoo ja ojentaa kätensä. On jännää  kätellä, se tuntuu tärkeältä. “Sinä olet ilmeisesti Niko, poika joka tykkää kissoista?” , mies kysyy ja minä nyökkään. En tiedä voiko miehelle kertoa, että oikeasti olen kissa. “Tämä vesseli on Sami, hän on vuoden vanha”. Katson vauvaa, sillä roikkuu nenästä räkää. Se näyttää ällöttävältä.

Istumme pöydässä , minä istun Hänen vieressään ja Raimo ja Hannele toisella puolella. Sami istuu isänsä sylissä. Sirpa istuu pöydän päässä ja hän on minusta jotenkin outo. Aikuiset juttelevat. En kuuntele heitä vaan seuraan Santtua. Se makaa eteisessä ja sen häntä liikkuu. Minä luulen että se on hermostunut. Ehkä se ei tykkää vieraista ihmisistä. “….vai mitä mieltä Niko on?”, iloisen näköinen nainen, Hannele, kysyy. En uskalla sanoa mitään. Tunnen kuinka minua tönäistään vierestä. “Kuulitko Niko, voisit päästä oikealle mökille Hannelen ja Raimon kanssa elokuussa”. Mietin kesämökkiä. Olen kerran ollut Mikan kesämökillä. Siellä oli hauskaa, vaikka hyttysiä olikin paljon. “Onko siellä hyttysiä?” kysyn. Hän ei näytä iloiselta, mutta Hannele ja Raimo nauravat. “On siellä, mutta ei niitä mökissä sisällä ole, eikä ulkonakaan häiriöksi asti” Raimo sanoo. Järvellä niitä ei ole, kun tuuli vie ne mennessään. Minusta Raimo ja Hannele ovat mukavia. He ovat koko ajan iloisia. “Tuleeko Santtukin mökille?” minä kysyn. En tiedä käyvätkö kissat mökillä. “Totta kai Santtu tulee, sen tehtävä on pyydystää myyrät puuliiteristä”. 

Kotimatkalla mietin Santtua ja mökkiä. Minulla on kädessäni valokuva Hannelen ja Raimon mökistä. He antoivat sen mukaan, kun lähdimme. Mökki näyttää hienolta. Siellä on kuulemma oma vene ja voisin päästä soutelemaan ja kalastamaan. Muistan taas Karin ja ongen vavan ilman siimaa. Nyt en halua ajatella kalastamista. Mutta silti minua jännittää. Pääsen elokuussa oikealle mökille ja Santtu tulee sinne myös. Kuinkahan pitkä aika on elokuuhun?

6. luku 

Tyhmä pentu

Hän on vihainen. Tiedän että hän on juonut,  haistan sen. Tällä kertaa hän on juonut viiniä. Hän sanoo, että hienot ihmiset juovat viiniä ja että viiniä juodaan sivistyneissä maissa ruuan kanssa. En tiedä mitä sivistynyt tarkoittaa, mutta sen täytyy olla jotain hienoa.

Hän heittelee piirustuksiani pois laatikosta ja huutaa.

”Näytitkö sä näitä sille ämmälle!?”

En ymmärrä mitä hän tarkoittaa, istun hiljaa takkien alla piilossa.

”Niko, tuu tänne, kun mä puhun sulle! Kerro katsoiko se ämmä näitä sun piirrustuksias?!”

Tulen esiin takkien alta ja tassuttelen varovaisesti olohuoneen ovelle. 

”Kun ne tädit kävi täällä ja se toinen halus nähdä sun sängyn ja piirustuksia, niin näytitkö sä näitä sille?”, hän on rypistänyt kasan piirustuksia nyrkkiinsä. Sängyllä ja lattialla on lisää kuvia. En uskalla sanoa mitään, hän näyttää niin vihaiselta. Minua itkettää, koska hän rypistää kuviani. Näen, että yksi niistä on Oskar.

”Mitä sä siinä alat vollottamaan, hä?! Tajuuksä mitä sä oot mennyt tekemään? Nyt ne vie sut laitokseen ja vaan sen takia, että sä tyhmä pentu oot menny piirtään kauppakuittien taakse! Eikö sulla saatana oo ollu mitään järkee päässäs?!”

Minua itkettää enemmän. Haluan ettei hän rypistäisi Oskaria enempää, eikä muitakaan kuvia. 

Hän ottaa askeleen lähemmäksi ja heittää kuvat päin minua. Se helpottaa hetken, koska nyt hän ei enää rypistä niitä. Aion kumartua keräämään ne, mutta hän tarttuu hiuksistani.

”Tyhmä pentu, tyhmä tyhmä tyhmä!” . Minun päänahkaani sattuu. Tuntuu, että hiukset irtoavat päästä.

”Mau”, sanon hiljaa

”Vittu sä oot tyhmä pentu”, hän sanoo ja irrottaa otteensa. Juoksen takaisin eteiseen takkien alle. Olen siellä ihan hiljaa ja odotan. Otan sellaisen asennon, jossa pystyn olemaan mahdollisimman pitkään liikkumatta. Hän sammuttaa valot eteisestä, mutta se ei haittaa minua, koska kissat pystyvät näkemään pimeässä. Kuulen kuinka hän kolistelee makuuhuoneessa. Joudunkohan minä nyt laitokseen? Minua pelottaa, en halua joutua kidutettavaksi. 

Istun takkien alla niin pitkään, että kuulen hänen kuorsaavan. Sitten nousen varovasti ja hiivin omaan huoneeseeni verhon taakse. Kaikki piirustukset ovat sekaisin ja moni niistä on rypyssä. Minua itkettää. Hän ei olisi saanut rypistää niitä. Osarinkin kuva on rypyssä. Minun paras kuvani. Yritän suoristaa sitä. Oona näytti kerran, miten puiden lehdistä tulee sileitä, kun ne laittaa kirjan väliin. Haen  olohuoneesta isoimman kirjan mitä löydän. “La- lap - lapsi”, yritän tavata kirjan nimeä. “Lapsi-kirja”. Niin siinä lukee. Mika osaa lukea jo paremmin kuin minä. Mika sanoi, että hänen isoveljensä opetti hänet lukemaan jo ihan vauvana. Mika on kuulemma lukenut jo monta kirjaa. Minä valehtelin Mikalle kerran, että minullakin on isoveli, joka asuu ruotsissa. Haluaisin, että minulla olisi isoveli. 

Laitan kirjan sivujen väliin Oskarin kuvan ja muutaman muun piirustuksen. Annan niiden suoristua ensin ja sitten laitan loput. Oona sanoi, että jos kirjan välissä suoristaa puiden lehtiä, se on hidasta ja sitä pitää odottaa pitkään. Laitan kirjan sängyn alle ja toivon ettei hän löydä sitä sieltä. 

5. luku 

Melkein oikea kalastaja 

Istumme hänen kanssaan metrossa. Olemme menossa kalastamaan Herttoniemenrantaan. Tänään minä olen tavallinen poika, joka menee kalastamaan.

Oona on kertonut, että kissat pitävät kalasta, mutta niille ei saa antaa raakaa kalaa. Jos saamme tänään saalista, niin keitän niistä Oskarille ja Pihlalle kalakeittoa. Meillä ei ole kalastusvälineitä, mutta hän sanoi, että meidän ei tarvitse niistä huolehtia. Jäämme pois Herttoniemen asemalla. Ihmisiä on paljon ja hän roikottaa minua kädestä. ”Sä eksyt kuiteskin muuten”.

Ulkona on aurinkoista. Hän kävelee nopein askelin suojatielle, jossa jalankulkijoiden vihreä valo vilkkuu. ”Tuu, nopeesti nyt Niko”. Juoksemme suojatien yli nopeasti ja juuri kun olemme toisella puolella, lähtevät autot liikkeelle. Tunnen olevani kuin kissa, joka juuri ja juuri on selvinnyt vaarallisesta liikenteestä. Muistutan itseäni, että tänään olen tavallinen poika, joka menee kalastamaan. Seuraavan suojatien kohdalla odotamme että valo vaihtuu vihreäksi. Kävelemme mäkeä alas ja oletan, että ranta on siellä päin. 

Minun tekee mieli kysyä, mistä saamme kalastusvälineet, mutta en saa sanottua mitään. Aurinko lämmittää kuumasti ja minulla on jano. Oona kertoi kerran, että kissat tarvitsevat paljon juotavaa kesällä, muuten ne voivat saada lämpöhalvauksen. En tiedä, mikä on lämpöhalvaus, enkä silloin kehdannut kysyä Oonalta. Esitin, että ymmärsin mitä hän tarkoitti.

”Oota tässä”, hän sanoo ja irrottaa otteensa minusta. Jään seisomaan sinisen kyltin alle. Tavaan kyltin keltaisia kirjaimia: Etola. E on kirjoitettu hassusti, mutta tunnistan sen silti. Hän ei mene Etolaan, vaan kävelee viereisestä ovesta sisään. Olisi pitänyt pyytä häntä tuomaan juotavaa, mietin. 

Ihmisiä on kaikkialla paljon. Etolan ovesta tulee ulos nainen ja mies. Heillä on kädessään iso muovinen uima-allas. Aivan vierestäni kulkee nainen ison koiran kanssa. Koira ojentaa kuononsa minua kohti. Irvistän koiralle ja sähisen. Nainen nykäisee koiran mukaansa ja mulkaisee minua vihaisesti.

Jalkani alkavat väsyä. Päätän uskaltaa siirtyä pois kyltin alta varjoon. Istun matalalle rapulle lasiovien viereen. Ihmisiä kulkee edes takaisin ja yritän olla mahdollisimman huomaamaton. Ajattelen tulevaa kalastusta. Ehkä saan ison hauen tai meriahvenen. En tiedä onko Herttoniemenrannassa lohia, mutta sellainen olisi hieno saalis. Siitä saisi ison keiton Oskarille ja Pihlalle. Keittoon ei saisi laittaa suolaa. Oona on sanonut, että kissat sairastuvat suolaisesta ruuasta.

Minun tulee pissahätä. Hän ei ole vielä tullut ulos ja minua alkaa pelottaa. Mitä jos hän ei tule enää ollenkaan? Mitä jos hän on eksynyt, eikä löydä enää minua? Ei olisi pitänyt siirtyä kyltin alta pois. Pissahätä yltyy kovaksi. Minun on päästävä vessaan. Kauempana näen puita. Juoksen niin lujaa, kuin pääsen ensimmäisen puun luokse, mutta se ei ole hyvä. Juoksen seuraavan luokse, siinä on kaksi isoa puuta ja se kelpaa minulle, en pysty pidättelemään enää kauempaa. Potkin jaloillani ruohoa ja multaa ja saan aikaan pienen kuopan. Sitten lasken housuni ja pissaan kuoppaan.

”Hullu lapsi, eikö sinulla ole mitään tapoja, selkään tuollaiselle pitäisi antaa!”, joku huutaa kävellessään ohitseni. En katso sinnepäin. Nostan nopeasti housuni ylös ja potkin kuopan peittoon. Se ei peity kunnolla, mutta minulla ei ole enempää aikaa. Juoksen takaisin Etolan kyltin luokse ja näen hänen tulevan ulos ovesta. Minua alkaa itkettää, mutta nieleskelen kyyneleeni ennen, kuin ne ehtivät valumaan ulos. 

Hän ei ole yksin. Hän pitää kädestä isoa miestä, jolla on lyhythihainen paita. He tulevat minun luokseni. ”Niko, tää on Kari, sillä on meille kalastusvälineet, Kari tietää kaiken kalastuksesta”. 

En näe Karilla mitään kalastusvälineitä, mutta en uskalla kysyä mitään. He lähtevät kävelemään katua eteenpäin ja seuraan heitä.

”Me mennään nyt Karin luokse hakemaan sulle onki”, Hän sanoo.

Minua hymyilyttää. Niin tietenkin, olinpa minä tyhmä, eihän kukaan kalastusvälineitä mukanaan kanna, vaan ne haetaan vasta kun mennään kalaan. Mietin, minkä kokoisia kaloja ongella voi saada?

”Poika kuule, mää oon tän seudun paras kalamies, tiäksä sitä”, Karin ääni kuulostaa kumisevalta.

”Ootko sä saanut koskaan lohia”, kysyn Karilta ja yritän kuulostaa aikuiselta ja tietävältä.

”Heh, katsos poikaa”, Kari sanoo ja nauraa kuuluvasti.

”Mää oon saanu isomman lohen, mitä sulla on pituutta. Mutta se tuli Pohjosesta”

Minua vähän harmittaa, ehkä Herttoniemenrannassa ei ole lohia, ehkä niitä on vain Pohjoisessa. Luulen, että Kari tarkoittaa Lappia. En kysy enää mitään muuta, etten kuulostaisi tietämättömältä.

Menemme sisään taloon ja hissillä ylimpään kerrokseen. Karin koti on saman kokoinen, kuin meillä. Keittiössä on siistiä, siistimpää, kuin meillä. 

”Mää en paljon keittiötä käytä” Kari sanoo. ”Mun elämä on tossa telkkarin ääressä”.

Katson olohuoneeseen. Siellä on paljon erilaisia paperipusseja ja pizzalaatikoita. Tyhjiä tölkkejä on kasattu isoon pahvilaatikkoon, josta ne ovat pursuneet ulos ja levinneet ympäriinsä. Haju on vastenmielinen. Oona kertoi kerran, että kissat eivät pidä pilaantuneen ruuan hajusta. Kissoilla on hyvä hajuaisti ja ne syövät vain tuoretta ruokaa, jotta eivät sairastuisi.

”Niin no, se onki meidän piti löytää, että poika pääsee kalaan”, Kari sitten sanoo ja kävelee makuuhuoneeseen. Menen perässä ovelle ja katson kuinka Kari avaa komeron oven.

”Täällä sen pitäis olla”, Kari nostaa ulos kaksi pahvilaatikkoa.

”Missäs ihmeessä se ny oikein on?”, Kari mutisee. Minua jännittää.

”Tässähän se”, Kari sitten sanoo ja vetää kaapista ulos muovisen kokoon laitetun onkivavan. Kari venyttää ongen pitkäksi ja antaa minulle. Se on vihreä ja hienoin onkivapa, mitä olen nähnyt. Tällä saisi varmasti hauen tai meriahvenen. Lohia saisi vain Pohjoisesta.

”Kari hei, tosta vavasta puuttuu kokonaan siima ja koukku”, hän sanoo ja nauraa kovaäänisesti

Katson vapaa, siinä ei tosiaankaan ole siimaa, eikä koukkua, eikä kohoa. Pelkällä vavalla ei saa kalaa. Vatsassani tuntuu ikävältä. Ehkä minulla on nälkä. Tunnen itseni kiukkuiseksi, tekee mieli potkaista Karin vessan ovea. En tee sitä.

”No katsos, eipä olekaan”, Kari hekottaa, ”Mutta niitä saa Ässästä, käydään ostamassa”

”Sä oot Kari viisas mies”, hän sanoo ja laittaa käden Karin ympärille.

Vapa ei mahdu hissiin, joten minä kävelen rappuja alas. Kuvittelen olevani meren rannalla, kallioilla ja hissin kolina kuulostaa isolta laivalta.

Hän ja Kari ehtivät hissillä alas paljon minua nopeammin. Kuulen miten he menevät ulos rappukäytävästä. Minua alkaa pelottaa, mitä jos en ehdi heidän peräänsä? Mihin suuntaan he lähtevät?

Nopeutan askeliani ja vapa osuus seinään. Se taipuu tiukalle kaarelle ja luulen sen katkeavan. Mutta se ei katkea, se on hyvä vapa. Noin hyvällä vavalla voisi nostaa vaikka kuinka painavan kalan.

Ulkona katson joka suuntaan. En näe heitä ja vatsassa tuntuu taas ikävältä, ihan kuin joku pyörittäisi siellä isoja kiviä. Yritän kuunnella tarkkaan ja pyöritän päätäni oikealle ja vasemmalle. Lähden juoksemaan siihen suuntaan, missä on Etola ja näen heidät kadun päässä. Joudun juoksemaan kovaa, että saan heidät kiinni. Minua hengästyttää.

Karilla on kädessään oluttölkki ja he juovat siitä vuorotellen. Minulla on jano. Harmittaa, etten tajunnut juoda Karin luona. Karilla oli siisti keittiö.

Yhden liikkeen ikkunassa näen kissan kuvan. Siellä myydään ruokaa ja tarvikkeita kissoille. Minun tekee mieli pysähtyä katsomaan näyteikkunaa tarkemmin, mutta en uskalla enää jäädä heistä jälkeen. 

”Oota poika tässä, ei vapaa voi kauppaan ottaa, me haetaan sulle siimaa”

He menevät sisälle Ässään. Istun pyörätelineen päälle odottamaan. Vapa kiiltää auringossa. Mietin, mahtavatko ohikulkijat ajatella, että tässä istuu poika, joka on kohta menossa kalaan. Ehkä he kuvittelevat, että olen oikea kalastaja. Yritän istua mahdollisimman rennon näköisesti. Ihan kuin kävisin joka päivä kalassa ja se olisi jo oikeastaan aika tylsää.

Koulussa Mika kerran sanoi, että hän joutuu käymään joka viikonloppu kalastamassa isänsä kanssa. Mika sanoi, että se on tosi tylsää, eikä haluaisi mennä. Minusta Mika on tyhmä, mutta en sano sitä sille koskaan suoraan.

Lopulta he tulevat ulos Ässästä. Minua jännittää. Heillä on muovikassi. 

“Ei niillä ollu siimaa, huono kauppa” Kari sanoo. Vatsassa tuntuu siltä, kuin siellä olisi iso möykky. “Mutta älä poika sure, mennään toisella kertaa kalaan”.

En sano mitään. Tuijotan maahan, minua ärsyttää Kari ja kaikki. Miksi Ässän pitää olla on niin huono kauppa. Kyyneleet tulevat väkisin silmiin ja se tekee minut vihaiseksi.

“Niko, anna vapa Karille, lähdetään kotiin” hän sanoo. En halua lähteä kotiin, haluan kalastamaan. Haluaisin kysyä, voisimmeko mennä toiseen kauppaan, mutta en sano sitä ääneen, koska minua itkettää ja pelkään että hän suuttuu. Kari ottaa vavan kädestäni. “Noh, iso poika ei itke”, Kari sanoo ja taputtaa minua päähän. Tekee mieli raapaista, mutta en uskalla. 

“Ala tulla Niko”, hän sanoo. Seuraan häntä mäkeä ylös. Potkaisen kiveä ja jalkaan sattuu. Kaikki on ihan tyhmää. Metrossa menen reunapaikalle, ikkunan viereen. Näytän kieltä omalle peilikuvalleni, jonka näen metron ikkunasta. “Lopeta Niko” hän sanoo vihaisesti. Vatsassa tuntuu koko ajan oudolta. Puristan käsilläni vatsaa ja se helpottaa vähän. Loppumatkan yritän ajatella Osakria ja Pihlaa. En halua ajatella kalastamista.