Luku 18

Toinen perhe III

En tiedä, kuinka monta päivää olen ollut täällä, ehkä neljä. Leikimme Jeren kanssa pienillä leikkiautoilla. Legoista olemme rakentaneet autotalleja ja poliisiaseman. Jere on poliisi ja hänellä on molemmat poliisiautot. Minä olen työmies ja minulla on lava-auto, laatikossa on vielä lisää autoja.

Päätän, että työmies on menossa ajamaan hiekkaa ja otan laatikosta rekan, jolla on peräkärry. Ajan lava-auton talliin ja alan ajamaan rekkaa kohti hiekkakuoppaa. Leikin, että matossa oleva kasa on hiekkakuoppa.

Yhtäkkiä jokin lentää minua päin ja osuu käteeni. Se on poliisiauto. Jere heitti minua poliisiautolla. Käteen sattuu ja minua alkaa itkettää. Jere repii rekan pois kädestäni. Otan rekan takaisin, mutta Jere alkaa huutamaan äitiä, joka ilmestyy huoneen ovelle. Jeren äidin nimi on Tiina, muistan sen jo.

“Mitä täällä tapahtuu? Jere, mitä sinä huudat?”

Jere osoittaa minua. “Toi vei mun rekan”

Rekka on kädessäni ja työnnän sen nopeasti Jereä kohti. 

“Niko ei tiennyt, että se on sinun rekkasi”

“Tiesipäs, se otti sen tahallaan. Haluan että Niko lähtee pois”

“No niin, kukaan ei nyt lähde mihinkään. Niko, Jerellä on muutama ihan oma lelu, joita ei saa ottaa, mutta ethän sitä sitä tietenkään voinut tietää. Kysy ensi kerralla Jereltä, saako lelun ottaa”

En sano mitään. Pyyhin varovasti kyyneleitä ja toivon, ettei Tiina huomaa minun itkevän.

“Nyt voitte lopettaa leikit vähäksi aikaa, menkää pesemään kädet ja tulkaa iltapalalle” Tiina sanoo. Minulle tulee nälkä, koska tiedän että tänään on iltapalaksi hyvää ruokaa, itse tehtyä pitsaa. Tiina on tehnyt sen Emman kanssa. 

Käyn pesemässä kädet nopeasti ja istun omalle tuolilleni. Tiina antaa ison palan pitsaa. Se tuoksuu niin hyvälle, että minun on vaikea odottaa, että kaikki ovat saaneet omat palansa. Täällä ei saa syödä ennen kuin kaikki aloittavat yhtä aikaa.

Kun saan luvan syödä, haukkaan heti kunnon palan. Pitsa onkin kuuma ja poltan kieleni, se polttaa niin paljon, että pudotan pitsan ja haarukan lautaselle, otan nopeasti vesilasin käteeni ja juon. Vettä roiskuu pöydälle ja Tiina nousee nopeasti omalta paikaltaan. Hän antaa minulle pienen pyyhkeen. 

“Siivoa jälkesi saman tien, niin vesi ei jää pöydälle”

En tiedä, onko Tiina vihainen. Pyyhin veden ja minua ärsyttää. Jere nauraa minulle ja se ärsyttää vielä enemmän. Emma hakee paperia ja tulee pyyhkimään minun kanssani. Se tuntuu kivalta.

“Emma, istu paikallesi, jokainen siivoa itse sotkunsa”. Nyt varmasti Tiina on vihainen, olen varma siitä.

Syön lopun pitsan varovasti, enkä enää sotke, mutta pitsa ei maistu enää niin hyvältä.

Ennen nukkumaan menoa saamme vielä leikkiä vähän aikaa. Pelaamme lattialla Emman ja Jeren kanssa monopolia. Se on hauskaa.

Emma heittää noppaa ja siirtää nappulaansa. Emmalla on koira, Jerellä auto ja minulla silitysrauta. Olisin halunnut auton, mutta Jere kuulemma ottaa sen aina.

Emma heittää noppia ja saa kahdeksan. Hän siirtää koiraa pelilaudalla ja melkein joutuu Jeren tontille, jossa on taloja. 

“Sä huijaat, sun piti pysähtyä mun tontille” Jere sanoo kiukkuisesti

“En huijaa, sain kahdeksan, katso nyt, yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsämän, kahdeksan”. Emma siirtää koiran uudestaan samaan paikkaan.

“Sun piti lähteä tästä, eikä tuosta, sä huijaat, sun pitää maksaa mulle, mulla on taloja tuossa”

“En huijaa, enkä maksa mitään”

“Maksat!”

“En maksa, tyhmä”

“Ite oot tyhmä, sammakko”

“Rupikonna!”

“Ruma sammakko!”

“Lisko!”

“Mätäpaise!

“Mitä täällä taas tapahtuu!?” Tiina on tullut ovelle, samoin perheen isä

“Emma huijaa, sen piti mennä mun tontille” Jere huutaa

“En huijaa, usko jo!” Emma karjuu Jerelle

“NYT HILJAA KAIKKI!” Perheen isä huutaa ovelta. Tiina tulee meidän luoksemme ja ottaa kaikki nappulat, kortit ja rahat ja paiskaa ne pelilaatikkoon. 

“Nyt riittää, minä en jaksa teidän tappeluanne. Kun ette osaa pelata kunnolla, niin se loppuu nyt kokonaan. Peli laitetaan kaappiin ja te menette nukkumaan”

“En mä haluu…” Jere sanoo ja yrittää vetää pelilaatikon itselleen

“Jere, nyt tottelet!” Tiina ottaa Jereä kädestä ja nostaa ylös seisomaan. Jere alkaa itkeä. Minä haluan mennä johonkin piiloon. Tiina on todella vihainen ja minua pelottaa. 

“Mene Niko pesemään hampaasi ja sitten menet nukkumaan” Tiina sanoo minulle. Nousen nopeasti ylös ja menen pesemään hampaitani. Vessassa kuulen oven takana, kuinka Jere itkee.

Yöllä pidän valon päällä. En uskalla nukkua. Kuuntelen ääniä. Tiina ja perheen isä juttelevat. Tiina kuulostaa vieläkin vihaiselta. Hän on vihainen perheen isälle. 

“Minä en jaksa tätä enää, väsyttää koko ajan, joudun tekemään täällä ihan kaikki, lapset vain tappelevat ja sotkevat koko ajan”

Pelästyn. Enkö ole ollut kunnolla? Pitääkö minun mennä nyt kotiin, jos Tiina on väsynyt? En tiedä haluanko kotiin. Suuttuukohan Hän, jos minua ei haluttu pitää täällä perheessä? Vatsaan sattuu taas, vedän peiton kokonaan päälleni, pistän tyynyn korvan päälle ja painan sitä kädelläni. En halua kuulla mitään, en yhtään mitään. Haluan, että olisi hiljaista.

Luku 17

Toinen perhe II

Täti jättää minut niiden eteiseen. Siellä on outo haju, tuntuu ihan vieraalta. Joku poika, minua pienempi, tuijottaa minua keittiön ovelta. Perheen äiti ja isä seisovat eteisessä kanssani. Lattialla on paljon kenkiä. Täti sanoi aikaisemmin heidän nimet, mutta en muista enää. Haluaisin mielummin Raimon ja Hannelen luokse. 

“Tule Niko, meillä on nyt ruoka-aika, tykkäätkö nakeista ja perunamuusista?” Perheen äidillä on iloinen ääni, mutta silti tuntuu vieraalta. Seuraan häntä  keittiöön. Pieni poika ei sano mitään, tuijottaa vain minua. Toisesta huoneesta tulee tyttö, joka on minua pidempi. He istuvat omille paikoilleen ja minä menen viimeiselle tuolille. Pöytä on valtavan iso, paljon isompi, kuin kotona.

“Tässä ovat Jere ja Emma, lapset, tässä on Niko, hän asuu meillä jonkin aikaa”. Lapset sanovat minulle hei. Minä nyökkään heille, en tiedä onko minulla enää ääntä, joten en sano mitään.

“Meillä jokainen ottaa itse ruokansa” perheen äiti sanoo

Katson, miten kaikki muut ottavat kattilasta muusia ja toisesta kattilasta nakkeja. Perheen äiti laittaa Jeren, Emman ja minun lautasille salaattia. Se näyttää oudolle, siinä on jotain keltaista, enkä tiedä mitä se on. En uskalla kysyä.

Muusi on hyvää ja nakit myös. Ei ne ole yhtä hyviä, kuin Raimon ja Hannelen ruoka, mutta minulla on nälkä. Salaatti maistuu oudolta ja työnnän sen sivuun lautasella.

“Meillä syödään aina lautanen tyhjäksi, mutta tänään sinun ei tarvitse” perheen äiti sanoo. Minulle tulee outo olo.

Kun on syöty, muut nousevat pöydästä ja vievät astiat tiskikoneeseen. Meillä ei ole sellaista kotona. Otan oman lautaseni ja laitan sen koneeseen muiden lautasten viereen. Kun yritän laittaa haarukkaa sille kuuluvaan paikkaan, se tipahtaa kädestäni ja kuuluu kova kolina. Haarukkaa putoaa tiskikoneen pohjalle. Olen ihan liikkumatta ja tuijotan haarukkaa. Suuttuukohan perheen äiti?

“Älä välitä, mulle käy noin melkein aina”, Emma sanoo ja työntää taitavasti kaikki astiat telineessä koneen sisälle ja nostaa haarukan. Luulen, että minä pidän Emmasta.

Minun sänkyni on pienessä huoneessa, jossa on pitkä ja kapea ikkuna. Ulkona on niin hämärää, etten näe ikkunasta mitään. 

“Haluatko pitää yöllä valon päällä? Tässä on tällainen yövalo, sen voi jättää päälle, siinä on paljon himmeämpi valo, kuin kattolampussa”

“Joo, haluan”. Ärsyttää, kissat eivät tarvitse valoa, mutta en halua nukkua pimeässä.

“Vessassa on sinulle muki hampaiden pesua varten, sinulla on kuulemma oma harja mukana?”

“Joo” kaivan reppuani ja löydän sieltä hammasharjan.

Vessa on valoisa ja siellä on kasveja. Se on hieno vessa. Lattia on lämmin, koitan sitä kädelläni. Mika kertoi, että heillä on kotona lattialämmitys. Se on sellainen, joka on lattian alla. Tämä on varmaan sellainen. Kotona vessan lattia on kylmä. 

“Nyt nukkumaan. Aamulla saa nukkua pitkään, tulen herättämään vasta yhdeksältä” perheen äiti sanoo. Minua harmittaa, kun en muista hänen nimeään, enkä kehtaa kysyä. 

“Hyvää yötä Niko”

“Hyvää yötä” kuiskaan ja vedän peittoa päälleni. Peitto haisee oudolta. Ihan kuin kukka tai joku hajuvesi. Se tuntuu vieraalta. Toivon, että Oskarin kuva olisi tullut mukaan.

Kuuntelen vieraita ääniä ja kokeilen sammuttaa yövalon. Tulee ihan pimeää ja äänet tuntuvat kovemmilta. Ihan kuin joku olisi sänkyni vieressä! Laitan valon nopeasti takaisin päälle. Huoneessa ei ole ketään muita, mutta en uskalla sulkea silmiäni. 

Säpsähdän, olin sittenkin nukahtanut. En tiedä mikä minut herätti, aivan kuin olisin kuullut kovaa ääntä. Olen ihan hiljaa, yritän hengittää niin hiljaa kuin pystyn. Kuulen, kuinka vessa vedetään. Joku yskii ja kävelee oven takana. Sitten kuulen kolinaa ja jossain laitetaan ovi kiinni. Sitten on taas ihan hiljaista. Haukottelen väkisin, enkä pysty estämään unen tuloa. 

Luku 16

Toinen perhe I

“Mä en enää välitä, tehkää mitä haluatte”. Hän puhuu puhelimessa ja kuulostaa väsyneeltä. 

Olen piirtänyt uuden kuvan, taas kissan, tietenkin. Haluaisin, että meilläkin olisi kissa. Samanlainen, kuin Oskar. Se voisi nukkua minun vieressäni ja sen hiekkalaatikko mahtuisi kylpyhuoneeseen pesukoneen viereen. Tai se voisi olla kuin Raimon ja Hannelen kissa, Santtu, iso ja laiska. Minua hymyilyttää vähän ajatus laiskasta Santusta, olisi kiva nähdä se taas.

“Niko, sua tullaan hakemaan kohta” Hän sanoo ja alkaa keräämään tavaroita lattialta.

“Kuka minua tulee hakemaan?”

“Sossu, sä meet muutamaksi päiväksi toiseen perheeseen, niin mä saan levätä”

“Menenkö Raimon ja Hannelen luokse?” Yritän kuulostaa ihan tavalliselta, ettei hän luule, että tykkään enemmän Raimosta ja Hannelesta, kuin Hänestä.

“Et mee, en mä tiedä mihin sä meet, joku perhe se on, mua ei kiinnosta, multa ei kysytty, pakkaa reppusi”. Hän heittää reppuni lattialle viereeni.

En uskalla kysyä enää mitään, Hän kuulostaa jo vihaiselta. Miksi en voi mennä Raimon ja Hannelen luokse? Eivätkö he enää halua minua? Ehkä olin viimeksi liian villi? Olisinpa ollut kiltimpi. Suuttuikohan Raimo, kun en osannut kunnolla kalastaa? Minua kiukuttaa ja potkaisen reppuani niin lujaa, kuin pystyn. Se lentää sohvapöydälle ja kaataa pöydällä olevan vesilasin. Vettä valuu pöydälle ja lattialle. Jähmetyn paikalleni ja tuijotan valuvaa vettä. Äkkiä hän on vieressäni ja ottaa hiuksistani kiinni. Se tuntuu polttavan päätäni ja yritä vetää pääni pois ja kyyristyä. Pelkään että minulta irtoaa hiuksia. En uskalla sanoa mitään, mutta tunnen miten kyyneleet kastelevat poskeni. 

Sitten hän irrottaa otteensa ja tönäisee minua. “Tyhmä pentu, kato nyt mitä sä teit! Ja lopeta se pillittäminen”

En pysty lopettamaan ja kyyneleitä valuu suoraan suuhuni. Ne maistuvat ällöttävälle ja saavat minut yskimään.

“Lopeta jo, et sä voi näyttää tolta, kun ne tulee!” 

Yritän hengittää nenän kautta, mutta kurkkuun valuu jotain märkää, varmaan räkää. Haluaisin oksentaa. Kurkussa tuntuu paksulta.

Hän pyyhkii sohvapöytää ja lattiaa. Lasi on pöydällä nurin ja Hän ottaa sen käteensä ja lyö lujaa pöytään. En sano mitään eikä hänkään sano. Pyyhin hihalla poskia ja nenää. Poskeen sattuu, sitä kirveltää.

“Mä pakkaan sun repun, istu sohvalle ettet enää sotke mitään ja ole hiljaa”

Katselen, kun hän kerää reppuuni vaatteita ja hakee kylpyhuoneesta hammastahnan. Tekee mieli sanoa, että pakkaa myös Oskarin kuvan, mutta en uskalla. 

Kun ovikello soi, Hän katsoo minua vihaisesti ja nostaa sormen pystyyn. “Ole sitten kunnolla”

Ovella on se sama Täti toimistosta, muistan hänet. Mietin, onko hän se perhe, johon menen? Mitä jos joudunkin kidutuslaitokseen, kun kaadoin vesilasin? Yritän olla itkemättä, ettei Hän suutu.

“Niko, oletko valmis?” Täti kysyy. 

“Joo”, sanon ja kurkussa tuntuu oudolta, ääni on ihan kuin märkä. Menen eteiseen laittamaan kengät jalkaani.

“Onko sinulla repussa kaikki mitä haluat ottaa mukaan?”

“Joo”, en sano muuta, koska en uskalla sanoa, että Oskarin kuva puuttuu

“Siellä on Nikon vaatteita ja hammasharja sekä kampa, myös yöpuku” Hän sanoo

“Hyvä, tule Niko”. Täti ojentaa kätensä minuun päin ja painaa minua selästä, kun kävelen rappukäytävään

“Milloin Niko tulee takaisin?” Hän kysyy takanani. En uskalla katsoa häntä. 

“Jutellaan siitä sitten, kun soitan” Täti sanoo ja työntää oven kiinni.

“No niin. Minun autoni on tuossa pihalla, sinä pääset nyt joksikin aikaa mukavaan perheeseen. Siellä on muita lapsiakin ja saat oman huoneen”

Haluaisin kysyä, miksi en pääse Raimon ja Hannelen luokse, mutta ääni on jäänyt kurkkuun kiinni. En pysty puhumaan. 

Luku 15 

Haava vatsan sisällä

Hän ei tiedä, että lähdin rappukäytävään. Kuuntelin ensin oven takana, kunnes en enää kuullut Hänen askeleitaan rappusissa. Kissoilla on hyvä kuulo ja ne jaksavat istua paikallaan kuuntelemassa vaikka koko päivän, Oona on kertonut niin. Nyt minä haluan kertoa Oonalle, että minun vatsani sisällä on haava. Lääkäri oli nähnyt sen kameralla. Ehkä Oonalla on laastaria, jonka voi syödä.

Minulla ei ole kenkiä, pelkät sukat. Hiivin rappusia alaspäin ihan hitaasti. Yritän olla äänetön. Oonan oven kohdalla pysyn vähän aikaa liikkumatta. Kallistan päätäni ja kuuntelen. Jossain kolahtaa ja mene nopeasti kyykkyyn. Tuliko Hän takaisin!? Yritän olla hengittämättä ja kuuntelen.

Ihan hiljaista. Ketään ei näy missään. Uskallan nousta ylös. Koputan Oonan oveen ja odotan. Yhtäkkiä vatsassa tuntuu pahalta, mitä jos Oona ei ole kotona? Rappukäytävän valot sammuvat enkä näe mitään. Kurkussa tuntuu siltä, kuin siellä olisi leivänpala, minua alkaa itkettää. Sitten kuulen kolinaa, Oona avaa oven!

Oona ei keittänyt kaakaota, vaan tänään juomme mehua. Ensin piti käydä pesemässä kädet. Rautakissa on pöydällä ja minä piirrän. Piirrän kissan, ison kissan. Teen sille raitoja. Piirrän sen vatsaan laastarin. Mietin, käyttävätköhän kissat samanlaisia laastareita, kuin ihmiset.

“Miten mahan sisään saa laastarin?” Kysyn Oonalta

“Ei sinne laiteta laastaria” Oona vastaa. “Saitko sinä lääkettä vatsaasi varten?”

“Minun pitää niellä sellainen kapseli joka aamu”

“Hyvä”, Oona sanoo ja hymyilee. “Se on hyvä lääke”

Piirrän kissan taakse puun ja auringon. 

“Miten mahaan voi tulla haava?”. Oonalta voi kysyä, Oona ei naura kun kysyn häneltä asioita. Mika nauroi talvella, kun kysyin miten suksilla voi luistella.

“Se voi tulla esimerkiksi, jos syö liikaa särkylääkkeitä tai stressistä”

“Mikä se on?”

“Stressikö? Se on sellainen olotila, jossa ihminen vaikka jännittää jotain pitkään, viikkoja tai kuukausia. Jännitys saa vatsan kipeäksi ja siitä voi tulla vatsahaava”

Minusta se kuulostaa oudolta. Ei minua ole mikään jännittänyt. En ole katsonut mitään jänniä ohjelmiakaan pitkään aikaan. 

“Paraneeko se haava?”

“Kun syöt saamasi lääkkeen joka aamu, niin varmasti sinulle tulee parempi olo” Oona sanoo ja hymyilee taas. Pidän Oonan hymystä.

Oskar hyppää pöydälle ja tulee makaamaan minun piirustukseni päälle. Painan kasvoni kiinni Oskarin pehmeään turkkiin. Se kehrää äänekkäästi. Tunnen, kuinka Oona silittää minua päästä. Se tuntuu kivalta.

Illalla, kun istun Hänen kanssaan sohvalla, kerron että Oona neuvoi mitä ei saa syödä, kun on vatsahaava. Ei saa juoda kaakaota, eikä syödä suklaata. Hän ei sano mitään, tuijottaa vain televisiota.

“Oona sanoi, että kaurapuuroa saa syödä”. Sanon vielä nopeasti. Hän kääntyy äkkiä minuun päin ja näyttää vihaiselta.

“Ei se Oona mikään lääkäri ole eikä meillä ole mitään puuroa. Sä syöt mitä meillä on”

En sano enää mitään. Katson lattiaan, en uskalla katsoa Häntä. Hän ei tykkää Oonasta ja se tuntuu surulliselta. Vatsaan sattuu, mutta en uskalla painaa sitä käsilläni. 

Sitten hän huokaisee kovaa. “Niko rakas, anteeksi. Mä voin ostaa huomenna kaurahiutaleita ja tehdään puuroa”. Hän puhuu hiljaa. “Mene jo nukkumaan, minä katson tämän vielä loppuun, jooko Niko kulta”

“Joo”. Kurkussa tuntuu taas, kuin siellä olisi leivänpala kiinni. Nousen sohvalta ja hiivin verhon taakse sänkyyni. Riisun vaatteet ja otan tyynyn alta yöhousut ja laitan ne jalkaani. Laitan silmäni kiinni ja kuulen, kuinka hän yskii sohvalla. Varovasti painan vatsaani nyrkillä.

Luku 14

Vatsassa tyhjää ja möykky

Vatsa on kipeä, siihen sattuu. Hän tulee kohta kaupasta ja tuo ruokaa, mutta  en tiedä voinko syödä mitään, tuntuu kuin vatsassa olisi samaan aikaan möykky ja tyhjä kohta. Painan sitä molemmilla nyrkeillä ja se tuntuu vähän auttavan. Oona on kertonut, että jos kissat ovat kipeitä, ne menevät piiloon sairastamaan. Haluaisin mennä piiloon. Toivon että Hän tulisi pian kotiin. 

Menen eteiseen ja painan korvani varovasti oveen, se on viileä. Kuuluu kaikuvia ääniä, joku puhuu mutta sanoista ei saa selvää. Kuulen kenkien äänen ja kilinää ihan oven takaa. Se on Hän! Juoksen nopeasti olohuoneeseen sohvalle ja laitan television päälle ilman ääniä. Vatsassa tuntuu kuin joku nipistäisi sitä. Painan uudestaan molemmilla nyrkeillä niin lujaa, kuin pystyn. Hän avaa oven, tipauttaa avaimet eteisen pöydälle ja kävelee suoraan keittiöön. “Niko, onko sulla nälkä, mun pitäisi vielä käydä hoitamassa yks asia ulkona, teen sen jälkeen ruokaa”. En osaa vastata mitään, koska minulla on nälkä ja ei ole nälkä yhtä aikaa. Tiedän että hän suuttuu, jos en sano mitään. Painan vielä kovempaa vatsasta. “Niko, mikä sua vaivaa? Onko sulla nälkä vai ei?”. Hän menee vessaan, kuulen hanan ääneen ja vessan ja kaapinoven äänen. Kun Hän tulee pois, Hän kävelee olohuoneen ovelle, mutta en uskalla katsoa Häntä. “Ota jääkaapista ruokaa, siellä on nakkeja, ne oli tarjouksessa… Niko mitä sä teet, ootko sä kipeä, ei kai just nyt?”. Hän kävelee sohvan viereen ja painaa käden otsaani kiinni. “Sä oot ihan tulikuuma ja miksi sä painat sun mahaa noin?”. Avaan suuni, mutta sieltä ei tule mitään ääntä. Tiedän että Hän suuttuu, mutta ääni ei vain tule.“Niko, älä pelleile, sattuuko sua johonkin? Sattuuko sua mahaan?” Nyökkään varovaisesti, mutta en katso Häneen. “Miks just nyt. Mun on pakko mennä hoitamaan yks juttu ulkona.". Oota tässä, mulla ei mee kauan". 
Hän menee eteiseen, ottaa avaimet ja lähtee ulos. Ovi menee kiinni kovalla kolauksella. Korvissa tuntuu hassu kohina vähän aikaa, sitten tulee normaali olo ja hiljaista. Varovasti otan kädet pois vatsan päältä. Vieläkin tuntuu tyhjältä, mutta enää ei satu niin paljon. En laita televisioon ääniä, haluan kuulla kun Hän tulee takaisin. Hän sanoi ettei hänellä mene pitkään, Hän vain hoitaa yhden asian. Aikuisilla on asioita, joita täytyy hoitaa. Minua alkaa väsyttää ja menen sohvalle kippuraan. Haluaisin hakea peiton, kun on kylmä, mutta en jaksa nousta. Hän varmaan tulee kohta kotiin, sitten voin syödä nakkeja, nyt en jaksa nousta.

Herään kolinaan. On hämärää ja minun paitani on ihan märkä. Minulla on kylmä. Onko Hän tullut jo kotiin? Kolina kuuluu keittiöstä. Nousen sohvalta ja tuntuu kuin kylmä tuuli puhaltaisi minuun, korvia ja silmiä särkee. Hiivin keittiön ovelle. Hän ei ole yksin, Hänellä on joku vieras. En tunne miestä. Heillä on molemmilla olutta ja minun vatsassani on tuntuu outo vihlaisu. Minun on mentävä piiloon, niin kuin kissat tekevät. Hiivin kohti omaa sänkyäni niin hiljaa, ettei minua huomattaisi. Haluaisin laittaa silmät kiinni, koska niihin sattuu niin paljon.

“Nyt se poika on herännyt” miesääni sanoo. “Hiipii tuolla kuin intiaani”. 

“Niko, tuu tänne”, Hän huutaa. Menen varovasti takaisin keittiön ovelle. “Tuu tänne, mä koitan sun otsaa”. Kävelen Hänen viereensä ja Hän laittaa käden otsalleni. “Sähän oot ihan märkä ja hikinen, eikö se kuume laskenut vaikka nukuit, oota mä annan sulle lääkettä”. Hän nousee ylös ja avaa hellan vierestä ylimmäisen laatikon. Hän penkoo sitä ja nostelee sieltä tavaroita pois. “Ei täällä ole enää yhtään buranaa. Mitä me sulle nyt annetaan?”. 

Minua väsyttää ja haluan laittaa silmäni kiinni. Nojaan ovenpieleen, tekee mieli nukkua.

“Poikahan romahtaa tuohon, Mervi, pitäisikö meidän soittaa johonkin” mies sanoo. 

“Mihin me soitetaan, yks yks kakkoseenko?”

“No johonkin, meidän pitää viedä poika lääkäriin”.

“En mä voi, olen juonut ja muutenkin mua kytätätään kokoajan, en voi mennä Nikon kanssa lääkäriin juoneena”.

“Voisiko joku muu mennä, joku sukulainen?”

“Ei mulla ole ketään muuta”, Hän sanoo vihaisesti

“Mä soitan nyt päivystykseen, pojan pitää saada hoitoa”

“Mikä lääkäri sä ole olevinasi?”. Kuulen että Hän on vihainen.

“Älä raivoa siinä, sun lapsihan se on”

Minua väsyttää ja istun lattialle. Äänet kuuluvat jotenkin katkonaisesti. Ihan kuin kaikki olisivat jossain kauempana.

“Haloo…… on täällä… poika… kuumeessa… ei meillä ole autoa… ei ole… en tiedä, ei ole mun poika…”

“Se pyörtyy… Niko herää”. En jaksa avata silmiä, haluan vain nukkua. Äänet kuuluvat välillä kovina, välillä ihan kaukaisina. Joka paikkaan sattuu.

“Osoite, en tiedä…. tulkaa… ambulanssi… ok… laitetaan… selvä”

“Kutsuitko sä ambulanssin?”. Hänen äänensä on taas vihainen, sitten en enää jaksa kuunnella mitään.

Joku laittaa naamalleni kylmää ilmaa. Tunnen että minut nostetaan ylös. Kuulen vieraita ääniä. 

“No niin Niko, nyt mennään, kyllä se olo helpottuu”. Sitten en taas jaksa kuunnella.

“Niko, sinun pitää nyt herätä”. Uusi vieras ääni. 

“Niko, kuuletko sinä minua, nyt on aika herätä”

Avaan silmäni, niihin sattuu ja kaikkialla on kirkasta valoa.

“Juuri noin Niko, oikein hyvä. Nostetaan vielä vähän lisää sinun sänkyäsi, niin pääset istumaan”

“Ota tästä mehua”

Joku laittaa pillin suuhuni ja imen siitä. Mehu maistuu mansikalle, se on hyvää ja kylmää.

“Oikein hyvä, nyt sinun pitää kertoa Niko, sattuuko sinua johonkin?”

“Sattuu”. Sanon sen ihan hiljaa ja ääni tuntuu käheältä.

“Mihin sinua sattuu?”

“Mahaan ja silmiin”

“Selvä, mahaan ja silmiin sattuu”

Vieras ääni sanoo jotain muualle enkä kuule mitä. 

“Niko, sinä olet sairaalassa ja saat olla täällä kunnes voit paremmin. Saat kohta lisää mehua ja ruokaakin, tänään on ollut todella hyvää keittoa. Sinun pitää syödä, sinulla on nestevajausta”

En tiedä mikä on nestevajaus, mutta mehua haluan lisää. 

Neljä päivää myöhemmin

Ikkunasta paistaa aurinko ja minuun ei enää oikeastaan satu. Olen ollut sairaalassa jo neljä yötä. Hoitaja sanoi, että tänään menen kotiin, kun lääkäri on käynyt ensin katsomassa minua. Haluan jo pois, en halua enää olla täällä. Eilen minua pistettiin. Lääkäri sanoi, että hän katsoo vatsani sisään kameralla, mutta silloin pitää nukkua ja nukkumista varten annettiin piikillä lääkettä. Hoitaja piti väkisin kiinni, kun minuun pistettiin. Kun heräsin, kurkku oli ihan kipeä ja minä oksensin. Se oli pelottavaa, en halua sitä enää. 

Hän kävi eilen täällä ja sanoi että tulee tänään hakemaan minua. Hän ei ollut vihainen, se on hyvä. 

Luku 13 

Olutta ja lämppäreitä

 “Ota mun seuraksi, Niko, ota nyt”. Hän istuu vieressäni sohvalla ja työntää oluttölkkiä minun suuhuni. Se haisee pahalta ja yritän väistää, mutta tölkistä loiskahtaa märkää olutta kädelleni. Pyyhin kättä yöpaitaani ja yritän samalla valua alas sohvalta.

“Mitä sä riehut!?” Hän tarttuu hiuksiini ja vetää. Se sattuu. Minun on pakko nousta takaisin sohvalle istumaan, jotta hän irrottaisi otteensa. Silti päänahkaan jää outo tunne, ihan kuin siellä olisi kylmiä pisteitä. 

“Ota nyt, älä oo tuollainen kakara”

“Kissat ei saa juoda muuta, kuin vettä”, sanon hiljaa ja painan kasvoni sohvatyynyihin, ettei hän saa työnnettyä tölkkiä enää suuhuni. Tunnen taas hänen kätensä hiuksissani mutta en uskalla liikkua. 

“Lopeta nyt se riehuminen ja ota mun seuraksi olutta”. Hänen äänensä on outo. Hän vetää taas hiuksista ja minun on pakko nostaa päätäni. Tuntuu, kuin pää olisi tulessa. Tölkki kolahtaa suuhuni niin, että huuleen sattuu. En pysty enää kääntämään päätä pois ja hän kaataa olutta suuhuni. Se maistuu pahalle, mutta onneksi suurin osa valuu pois. Äkkiä hän lopettaa kaatamisen ja irrottaa kätensä. Tuijotan sohvatyynyä ja pidätän hengitystäni. Kuulen, kuinka hän laittaa tölkin pöydälle ja vaihtaa kanavaa tv:sta. Alan hitaasti valua pois sohvalta. Kun olen lattialla, vilkaisen häntä varovasti. Hän tuijottaa pöytää oudon näköisenä. Konttaan takaperin, niin hiljaa kuin pystyn, pois päin sohvasta. Kun olen niin kaukana, ettei hän enää ylettyisi, nousen hitaasti ylös. Hän vain tuijottaa pöytää, eikä sano mitään. 

“Mau”, sanon varovasti, mutta hän ei vastaa eikä katso minua. Käännyn ja menen vessaan. Jätän oven auki.

Valutan lavuaariin kylmää vettä. Otan sitä kädelleni ja laitan päähäni, siihen kohtaan, mihin sattuu eniten. Vesi tuntuu samaan aikaan helpottavalta ja liian kylmältä. Otan vähän lämpimämpää vettä ja se on parempi. Tunnen, miten yöpaitani kastuu niskasta, kun sinne valuu vettä. Oan nopeasti pyyhkeen ja hankaan hiukset kuivaksi.

“Niko”. Hän huutaa olohuoneesta. Vatsassa tuntuu, kuin joku puristaisi sitä lujaa kasaan. Laitan pyyhkeen takaisin paikalleen ja hiivin olohuoneeseen. Hän istuu vieläkin sohvalla ja katsoo pöytää.

“Niko, anteeks, en mä tarkoittanu”. Hän sanoo. “Mä vaan hermostuin, kun on niin yksinäistä, kyllähän sä ymmärrät etten mä tarkoittanu, eikö niin. Kun mulla ei oikein ole mitään muuta ja taisin juoda vähän liikaa, mutta en mä enää juo.”

Minä en sano mitään. Tuntuu pahalta, että Hän on yksinäinen, se tekee minut surulliseksi. Haluaisin, että hän olisi iloinen, että hän taas pukisi mekon päälleen ja hymyilisi. Että pelaisimme yhdessä Afrikan tähteä.

“Kuule Niko, sä oot mulle kaikki kaikessa, anna anteeks”

“Joo”. Sana tuntuu jäävän kurkkuun kiinni ja puristus vatsassa on kovempi.

“Onko sulla nälkä?”

“Ei mulla ole”

“Voisin tehdä lämppäreitä, meillä on vielä vähän juustoa”

Minä tykkään lämppäreistä. Ehkä minulla sittenkin on vähän nälkä.

“Joo”

Hän nousee sohvalta, ottaa oluttölkin mukaansa ja menee keittiöön. Seuraan häntä. Hän kaataa tölkissä jäljellä olevan oluen tiskialtaaseen. 

“Mä lupaan Niko, etten mä enää juo”

Hän nostaa pöydälle leivät, voita, makkarapaketin ja juustoa. 

“Voidaanko laittaa pitsamaustettakin?” Kysyn hiljaa

“Totta kai, melkein unohdin, hyvä että muistit, tosi hyvä”

Minua vähän hymyilyttää. Onneksi muistin pitsamausteen.

Hän voitelee neljä leipää. Kaksi leipää jää vielä pussiin. Sitten hän tekee makkarasta kiekkoja. Makkara näyttää hyvältä ja minulla on äkkiä kova nälkä, vatsassa ei enää tunnu puristusta. Toivon että voisin ottaa palan makkaraa jo nyt, mutta en sano mitään, ettei hän suutu. Jaksan odottaa valmiita lämppäreitä.

Kun leivät ovat uunissa ja katselen lasin läpi niitä. Ihan kuin ne olisivat jossain toisessa maailmassa. Uunissa oleva valo näyttää vähän avaruusalukselta. Näen, kuinka juusto alkaa sulaa ja pyöreä makkara näkyy sen läpi. 

“Nyt ne on varmaan jo valmiit”. Hän lopulta sanoo. “Väistä vähän, otan ne pois”

Siirryn tuolille istumaan. Leivät tuoksuvat hyvälle, luulen että se johtuu pitsamausteesta. 

“Ole hyvä, varo ne on kuumia”. Hän laittaa kaksi leipää lautaselleni. Puhallan niitä, jotta ne jäähtyisivät nopeammin. Hänkin puhaltaa omia leipiään. Teemme ihan samalla tavalla, se tuntuu kivalta.

Myöhemmin, kun leivät on syöty, istumme vielä sohvalla. Minua väsyttää jo paljon, mutta en halua mennä vielä omaan sänkyyn. Hän on nostanut aikaisemmin kastuneen sohvatyynyn lattialle. Näen siinä ison kostean tahran. Lyhyesti vatsassa tuntuu, kuin joku löisi siihen, mutta se menee ohi. Haukotus tulee väkisin. Otan mukavamman asennon ja tuijotan televisiota. Vähitellen äänet vaimenevat ja tuntuu kuin tulisin painavammaksi. Säpsähdän ja hetken aikaa tunnen itseni ihan pirteäksi. Sitten väsymys tulee takaisin. Pitsamausteen tuoksu tulee keittiöstä nenääni. Muistan ahvenen, mitä söin mökillä. Lämppärit eivät olleet yhtä hyviä.

Luku 12 

Mökillä 

Vielä ei ole elokuu, mutta tänään lähden mökille. Hannele ja Raimo tulevat hakemaan ja luulen, että Sami ja Santtu ovat myös mukana. Minua jännittää, istun eteisessä ja odotan. Olen pakannut reppuun vaatteita ja repun taskuun laitoin Raimolta ja Hannelelta saamani valokuvan mökistä. 

“Ei ne tuu vielä puoleen tuntiin, turhaan sä siellä toljotat”

Hän katsoo tv:ta olohuoneessa. Jätän repun eteiseen ja menen hänen viereensä sohvalle. Jännitys tuntuu vatsassa. 

“Olet sitten kunnolla siellä, eikä mitään typeriä kissaleikkejä, kuulitko”. Hän kuulostaa kiukkuiselta, mutta en välitä enkä jaksa vastat hänelle.

“Sä oot siellä koko viikonlopun ja ne tuo sut takaisin sunnuntaina. Älä ala pillittämään siellä, ettei ne halua susta eroon aikaisemmin”

Minä säikähdän. Voisiko ne haluta minusta eroon? Mitä jos Raimo ja Hannele eivät tykkää minusta?  Vatsa tuntuu siltä, kuin siellä pyöriteltäisiin kiviä. Yritän painaa sitä kädellä.

“Mau” sanon varovasti

“Nyt lopetat ton saman tien!” Hän huutaa ja tarttuu minua hiuksista. Vedän pääni alas, mutta se sattuu. Onneksi hän irrottaa pian.

“Etkä sitten puhu mitään meidän asioista siellä, onko selvä?”

Nyökkään ja siirryn vähän kauemmaksi sohvalla.

“Ei sieltä mitään, tuu, pelkkää ostoskanavaa”. Hän sulkee tv:n ja nousee ylös. Jään sohvalle istumaan. Kuluisipa puoli tuntia pian.

Mietin millaista mökillä on. Minulle on kerrottu, että siellä on järvi ja Raimolla on vene. Tai on se myös Hannelen ja Samin vene, mutta veneet ovat enemmän miesten asioita. Luulen, että pääsen myös kalastamaan, toivon sitä. Sitten, kun näkisin Mikan seuraavan kerran, voisin sanoa että olen ollut mökillä ja kalastamassa. Ehkä minun pitäisi ottaa mukaan myös paperia ja kynät. Voisin piirtää mökillä jotain. Vaikka kuvan Santusta.

Haen sänkyni alta paperia ja kaksi kynää ja laitan ne reppuun. Paperin asettelen varovasti, ettei se rypistyisi pahasti. Istun taas eteisen lattialle. Kohta he varmaan tulevat. Minua jännittää ja katson repun taskuun, että valokuva on varmasti paikallaan.

“Otitko hammasharjan mukaan?” Hän huutaa keittiöstä.

En ole ottanut. Nousen nopeasti ylös ja etsin hammasharjan. Tiputan sen reppuun.

“Nyt niiden auto taisi tulla alas, lait kengät jalkaan, mennään vastaan ennen kuin ne ehtii ylös”

Tuntuu kuin kädet eivät tottelisi, kun laitan kenkiä. Onnistun kuitenkin ja laitan vielä takin päälleni.  Hän on jo avannut oven rappukäytävään. Lippis, se melkein unohtui. Nappaan lippiksen lattialta ja menen Hänen perässään.

Alhaalla ulko-ovella Hannele tulee meitä vastaan. “Ai siinä te olettekin, moi Niko”

“Moi”. Vatsassa kutittaa. Hannele näyttää yhtä iloiselle, kuin viimeksi. Kävelemme kaikki kolme ulos.

“Me tuomme Nikon sitten sunnuntaina, kolmen aikaan”

“Aivan, olen silloin kotona”

Auto on iso ja sininen. Katson merkkiä, se on Audi. Audit ovat kalliita. Luulen, että Mikan isälläkään ei ole Audia. Ehkä Raimo on rikas.

“Sinä voit Niko, istua takapenkillä Samin ja Santun kanssa. Santtu on kuljetuskopassa, älä päästä sitä sieltä pois”, Hannele selittää ja avaa minulle oven. Autossa tuoksuu jännältä. Sami istuu turvaistuimessa ja tuijottaa minua. Santtu on keskellä takapenkkiä olevassa kopassa. Sekin tuijottaa minua.

Kiipeän autoon. 

“Moi Niko”, Raimo sanoo etupenkiltä ja melkein pelästyn.

“Moi”

“Saatko turvavyön päälle?”

“Saan mä varmaan”. Otan turvavyön, mutta en löydä paikkaa mihin sen laittaisi kiinni.

“Odotas, minä siirrän vähän Santun koppaa”. Raimo kurottaa etupenkiltä ja työntää kuljetuskoppaa sivuun. Sen alta tulee esiin paikka, johon turvavyö pitää kiinnittää. Loksautan sen paikalleen. Mietin, onkohan kilpa-autojen turvavöissä samanlainen ääni? Hannele laittaa takaoven kiinni ja menee omalle paikalleen etupenkille. 

“Sanotko äidille vielä moikka”, Hannele sanoo. Katson auton ikkunasta ulos ja Hän seisoo vähän kauempana ja heiluttaa. Nostan kättäni ja heilutan nopeasti takaisin. Se tuntuu oudolta. En ole ennen heiluttanut Hänelle.

“No niin, sitten nokka kohti Itää ja mökille”. Raimo kuulostaa hassulle ja Sami alkaa kikattamaan tutti suussa. Minuakin hymyilyttää. 

Kun kerrostaloja ei enää näy, tuntuu että kaikkialla on vain metsää tai peltoa. Välillä joku talo vilahtaa ohi. Sami on nukahtanut ja Santtu myös. 

“Haluatko kuunnella jotain erityistä musiikkia?” Hannele kysyy. Minä ravistan päätäni. 

“En kai”, vastaan.

“No jos ei ole toiveita, niin minä valitsen kanavan”. Hiljainen musiikki alkaa kuulua joka puolelta autoa. Katselen puita, jotka vilisevät silmissä. Yritän laskea niitä, mutta se on mahdotonta, niitä on niin paljon.

“Niko, herätys, kohta ollaan perillä”.

Herään tärinään. Minulla on outo olo ja hetken en tiedä missä olen. Vieressä on Sami, joka taas tuijottaa minua. Tajuan, että tärinä johtuu siitä, että olemme pienellä epätasaisella tiellä. Käännymme vielä pienemmälle tielle ja sitten Raimo pysäyttää auton. Santtu työntää tassunsa kopan rautaverkon raosta ja näyttää sille, kuin se yrittäisi avata koppaa.

“Santtu, senkin rontti, odota nyt hetki”, Hannele nauraa. Hän tulee avaamaan minun puoleisen oven. 

“Ole hyvä Niko, tervetuloa mökille, saat kohta päästää Santun irti”. Nousen autosta ja Hannele nostaa Santun kopan ulos. “Avaa luukku tuosta ja tuosta”. 

Käännän ylhäältä ja alhaalta pienet vivut sivuun ja Santtu työntää luukun auki. Se pinkaisee ulos ja pysähtyy vähän matkan päähän meistä. Minua naurattaa, se on hassu kissa.

Mökki on iso. Siinä on iso olohuone ja kaksi makuuhuonetta. Minä saan itselleni pienemmän. Vien reppuni sängylle. Huoneen seinällä on iso taulu, jossa on maalattuna hevonen ja mies pellolla. Istun sängylle ja katselen maalausta. Mietin, ovatko hevonen ja mies oikeasti olemassa jossain? Mikä hevosen nimi mahtaa olla? 

“Eikö olekin hieno taulu”. Pelästyn, en ollut huomannut Raimon tulevan ovelle. 

“On se”

“Siinä on minun ukkini ja hänen hevosensa Jauho”

“Jauho!?”. En voi uskoa, että kenenkään nimi voisi olla jauho.

“Kyllä, se kuulemma sai nimensä siitä, että sen pää on melkein valkoinen, ihan kuin jauhoja olisi heitetty sen päälle”. Nauran ääneen. Hevosen pää todella näyttää sille, että se olisi jauhojen peitossa.

“Tule, syödään jotain ja mennään sitten katsomaan paikkoja”, Raimo sanoo. 

Kun olemme syöneet, lähden Raimon kanssa ulos. Santtu makaa pihalla ison kiven päällä ja nuolee tassujaan. Mietin, onkohan  se jo syönyt myyrän? Oonan mukaan kissat pesevät itsensä aina syötyään. Oskar ja Pihla tekevät myös niin, vaikka eivät ne tule likaisiksi, kun syövät ruokakupista. Oona kertoi, että se on kissan vaisto. 

“Mennään ensin katsomaan sauna, voidaan sytyttää vaikka pesä samalla”. Minä en tiedä mitä Raimo tarkoittaa. Kenen pesän me sytytämme. En kehtaa kysyä vaan seuraan Raimoa saunalle. 

Sauna on pimeä ja vähän kylmä. Raimo ottaa puukopasta ison halon ja ojentaa sen minulle. 

“No niin poika, siinä on sinulle tehtävä. Revi tuossa kopassa olevista koivuhaloista tuohta sytykkeeksi” Katso, näin”. Raimo vetää halosta ison palan kuorta. Se näyttää helpolta.

“Tule, viedään koppa ulos, siellä näkee paremmin, voit istua vaikka saunan rapulla”

Raimo kantaa kopan ulos ja laskee sen ruoholle. Sauan rappu on leveä ja istun sen reunalle. Alan repimään tuohta. Ensimmäisestä halosta ne lähtevät helposti, isoina palasina, toinen halko on vaikeampi ja tuntuu ettei mikään irtoa.

“Jos ei meinaa lähteä, niin laita puu sivuun, isot palat on parempia sytykkeenä, minä käyn rannassa hakemassa pataan vettä”.

Halkojen kuoriminen on kivaa. Aurinko tuntuu lämpimältä ja joka puolella kuulostaa olevan lintuja. Oikeastaan, kun kuuntelen tarkkaan, linnut pitävät todella kovaa meteliä. Jossain ihan lähellä maassa kuuluu voimakasta sirinää. Toivottavasti se ei ole käärme, onkohan täällä käärmeitä? Luulen, että Raimo olisi sanonut, jos olisi. 

Santtu hyppää kiven päältä ja tulee minun luokseni. Se puskee halkoa ja minua. Sen turkki on kuuma.

“Santtu, istu tähän viereen, minun pitää tehdä töitä”. Taputan penkkiä vieressäni, mutta Santtu vain katsoo kättäni ja sitten se lähtee kävelemään kohti rantaa. Jatkan puiden kuorimista.

Olen saanut jo kolme halkoa ihan puhtaaksi, kun Raimo tulee takaisin vesiämpärin kanssa. 

“Hyvä Niko, sinä olet tehokas”. Kehuminen tuntuu kivalta.

“Tämä on helppoa”, sanon Raimolle ja yritän kuulostaa rennolta. Ihan kuin olisin ennenkin kuorinut puita.

Kun jäljellä on vielä kaksi halkoa, Hannele tulee Sami sylissään ulos mökistä. He tulevat minun luokseni. Hannelella on kädessään limsapullo, vihreää smurffi limsaa. 

“Tässä, ajattelin että sinulla on varmaan jo jano”

Otan pullon, en muista milloin olen viimeksi juonut limsaa.

“Kiitos”. Yritän avata korkkia, mutta se on tiukka. 

“Odota, minä autan”. Hannele saa korkin helposti auki. Sami yrittää ottaa pullon itselleen. “Ehei pikkuinen, sinun pitää kasvaa vielä, tämä on Nikon, isot pojat saavat limpparia, kun he tekevät töitäkin”. 

Minua hymyilyttää, olen iso poika ja teen miesten töitä. 

Myöhemmin menen Raimon kanssa rantaan, katsomaan venettä. Siinä on moottori ja airot. 

“Mennäänkö kokeilemaan?” Raimo kysyy?

“Voidaanko?”. En ole koskaan ollut veneessä 

“Totta kai voidaan, otetaan tuolta vajasta meille pelastusliivit. Siellä on minun veljenpoikani liivit myös, ne sopivat varmasti sinulle”

Pelastusliivit ovat oranssit ja paksut. Raimo laittaa kaikki nauhat kiinni. Sitten hän käskee minun puhaltaa pilliin, joka roikkuu liiveissä narulla.

“Puhalla nyt hiljaa, ettei kukaan luule että ollaan oikeasti hädässä. Mutta tositilanteessa, jos olet vedessä, niin sinun pitää puhaltaa niin lujaa, kuin pystyt”

Pilliin on hauska puhaltaa ja kokeilen sitä monta kertaa.

“Kiipeä tähän kärkeen, niin minä työnnän veneen veteen”

Veneen reuna on korkea ja sinne on vaikea päästä. Raimo nostaa minua kainaloista ja tuntuu että melkein lennän veneeseen. 

“Liiku varovasti, vene on kiikkerä. Sitten kun ollaan vesillä, sinun pitää istua koko ajan, veneessä ei saa seistä”

Asetun veneen kärkeen. Raimo työntää venettä ja ensin luulen, että se on jäänyt pohjasta kiinni, mutta sitten vene irtoaa. Raimo hyppää nopeasti kyytiin ja istuu omalle paikalleen moottorin viereen. Hän käynnistää moottorin vetämällä narusta. 

Aluksi menemme ihan hiljaa. Järvi on iso. Mietin, onkohan Mikan mökillä yhtä iso järvi. 

“Jos haluat, niin voit varovasti kääntyä ja katsella menosuuntaan, pidä sieltä kärjestä kiinni”

Käännyn ja vedän itseni lähemmäksi veneen kärkeä. 

“No niin poika, pistetään vähän vauhtia, pidä kunnolla kiinni”.

Vene nytkähtää ja tuntuu että minun päätyni nousee ylöspäin, kun vauhti kovenee. Vettä roiskuu kasvoilleni. Tuuli kuivattaa sen saman tien. Vatsassa tuntuu jännältä, kutittaa ja se saa minut nauramaan. Lippis meinaa karata päästä tuulen mukana. Otan sen kokonaan pois, ettei se tipu. Vauhti on kova ja vene tuntuu pomppivan. Nauran ja nauran ja nauran! 

Illalla menemme vielä saunaan. Uimaan en halua mennä, ehkä huomenna sitten. Sauna on kuuma ja istun alimmalla lauteella. Sami istuu ammeessa, jossa sillä on oma kummallinen tuoli. Sami roiskii vettä ja kikattaa. Sillä valuu taas räkää nenästä.

“Sinä olet oikea räkänokka”, sanon vahingossa ääneen. Pelästyn, että Raimo ja Hannele suuttuvat, mutta he alkavatkin nauraa. 

“Olet poika ihan oikeassa, Sami on räkänokka, mutta kasvaa se mies räkänokastakin, niin kuin ukkini aina sanoi”

Minuakin naurattaa. Tämä on kiva mökki. Luulen, että tämä on paras mökki mitä on olemassa.

Seuraavana päivänä herään aikaisin lintujen lauluun. Kuulen ääntä olohuoneesta, tai tuvasta, kuten Hannele sitä kutsuu. Avaan varovasti huoneen oven. Raimo istuu pöydän ääressä ja juo kahvia ja katselee ulos ikkunasta. Ulkona on jo aika valoisaa. Sitten Raimo huomaa minut. Hän nostaa sormen huulilleen sen merkiksi, että pitää olla hiljaa.

“Hannele ja Sami nukkuvat vielä, mutta hyvä että heräsit, tule tänne, saat aamupalaa”

Hiivin pöydän viereen ja istun Raimoa vastapäätä. Hän ojentaa leipää ja paketin, jossa on valmiita juustosiivuja. Sitten hän kaataa lasiin maitoa. Voitelen leivän ja laitan juustosiivun päälle. Se maistuu hyvälle.

“Kun olet syönyt, niin menepä pukemaan päällesi ja tyhjennä reppusi, me lähdetään nimittäin aamukalaan”

Kalaan! Vatsa tuntuu pyörähtävän ympäri, mutta hyvällä tavalla. Syön leivän nopeasti ja menen takaisin huoneeseeni. Puen päälleni ja kaadan repusta kaikki vaatteet sängyn päälle. Sillä välin Raimo on nostanut pöydälle tavaroita.

“No niin, sinun reppuusi tulee tämä pienempi termospullo, siinä on sinulle kaakaota. Sitten tämä limsapulloa ja tässä on sinun eväsleipäsi. Siellä on yhdessä saaressa laavu, jossa voidaan juoda kahvit”

Laitan termospullon, limsapullon ja leivät reppuuni. Se tuntuu hienolta ja jännältä. Vähän kuin olisi lähdössä seikkailuun.

“Sitten käydään vajan takana kaivamassa muutama mato, otetaan pelastusliivit ja vajasta sinulle onki ja minä otan virvelin”

Matojen kaivaminen on hauskaa. Raimo kääntää talikolla maata ja minä saan poimia matoja purkkiin. Kun matoja on tarpeeksi, laitetaan purkkiin vielä märkää multaa, että madot eivät kuivu. Purkin kannessa on reikiä ja Raimo kertoo, että madotkin tarvitsevat ilmaa.

Osaan jo laittaa pelastusliivin itse. Kokeilen taas hiljaa pilliin puhaltamista. Tekisi mieli puhaltaa lujaa, mutta sitten joku luulisi, että me olemme oikeasti hädässä. 

Minä menen ensin veneeseen, kärkeen. Sitten Raimo nostaa sinne reput, ongen virvelin sekä rasian, jossa on virveliin kuuluvia, kalan näköisiä koukkuja. Ne ovat kuulemma uistimia. Minusta se on outo sana.

Hauskinta veneilyssä on, kun mennään lujaa. Tuuli ja vesiroiskeet saavat minut taas nauramaan. Raimo sanoo jotain, mutta en kuule ja hän osoittaa sormellaan edessä olevaa saarta. 

“Mennään tuonne saareen!” Raimo huutaa. Minä nyökkään hänelle ja käännyn taas katsomaan eteenpäin.

Lähempänä saarta veneen vauhti hiljenee ja on jännä katsella järven pohjaa samalla, kun lähestymme rantaa. Vesi on niin kirkasta, että pohja näkyy läpi. Näen pieniä kaloja, jotka vilahtavat veneen edestä. Äkkiä vene osuu rantaan ja horjahdan  vähän eteenpäin.

“Nyt poika, hyppää rannalle ja vedä venettä vähän lisää”.

Hyppään pois, mutta en ymmärrä miten minä jaksaisin vetää venettä? Sehän on iso.

“Ota sieltä köydestä kiinni ja vedä, riittää että vedät vähän”

Veneen kärjessä on sininen köysi. Otan siitä kiinni ja vedän. Lennän melkein selälleni, kun vene tuleekin ihan helposti vähän matkaa rantaa. En voi uskoa, että jaksoin vetää sitä. 

“Hyvä poika. Nyt se on tukevampi minunkin nousta pois”.

Sidomme veneen köydellä puuhun ja samalla Raimo selittää, että vedessä vene on kevyempi, koska vesi kannattelee sitä. Kuivalla maalla ei kuulemma Raimokaan jaksaisi kiskoa venettä mihinkään.

Otamme reput veneestä. Ihan lähellä rantaa on katos, jossa on pitkä penkki ja nuotipaikka. Se on kuulemma laavu. 

Raimo ottaa repusta tuohta ja tulitikut. Valmiita halkoja on laavun penkin alla. Raimo sytyttää nuotion.

“Laitetaan tuli nyt muuten vain. Toisella kertaa voidaan paistaa makkarat”

Kun nuotio on syttynyt, Raimo ottaa repustaan termospullon ja minä otan omastani pienemmän. Ne ovat saman näköiset pullot, mutta eri kokoiset. Katson miten Raimo ottaa päälikorkin pois ja kiertää vielä sisemmän korkin auki. Teen samoin. Kaadamme molemmat juomaa päälikorkkeihin, jotka samalla ovat mukit. Otamme repuistamme vielä leivät. Ne on kääritty paperiin ja paperi rapisee hauskasti. Puraisen leivästä ja luulen, että en ole koskaan syönyt niin hyvää leipää.

Kun olemme syöneet, Raimo sammuttaa nuotion, kerää kaikki roskat muovipussiin ja laittaa pussin omaan reppuunsa. Sitten hän hakee veneestä ongen, virvelin, madot ja uistimet.

“Koitetaan tästä rannalta, miten meidän käy, oletko aikaisemmin kalastanut?”

Muistan taas, miten melkein pääsin kalaan Herttoniemen rannassa. En kerro siitä Raimolle, se olisi tyhmä juttu.

“En ole” sanon ja minua vähän hävettää, etten ole koskaan oikeasti kalastanut.

“No mutta kohta olet kalamies”, Raimo vastaa ja minua hymyilyttää.

Raimo näyttää, miten mato laitetaan koukkuun ja miten koholla säädetään siiman korkeutta niin, ettei se ota pohjaan. 

“Jos koho on kyljellään, se tarkoittaa, että koukku on pohjassa”

Katselen vedessä olevaa kohoa. Aurinko paistaa jo kirkkaasti ja lämmittää. Aallot heiluttavat kohoa. Raimo heittelee lähellä virveliä. Emme puhu mitään, mutta se tuntuu oikealta. Luulen, että kalastamassa pitää olla hiljaa.

Yhtäkkiä koho menee kokonaan veden alle. Nykäisen ongen nopeasti ylös ja kompastun samalla puun juureen, mutta pysyn juuri ja juuri pystyssä. Siima ja tyhjä koukku heiluvat ilmassa. Mato on poissa.

“Miten kävi, taisi päästä karkuun”

“Koho meni kokonaan veden alle, se oli varmaan iso kala”

“Luultavasti. Laitetaan uusi mato. Kun koho seuraavan kerran menee veden alle, niin nosta ihan rauhallisesti, älä nykäise”

“Joo”.

Tällä kertaa en irrota katsettani lainkaan kohosta. Ensin se vain heiluu aaltojen liikkeestä, sitten joku nykäisee sitä. 

“Taas!”, huudahdan Raimolle

“Hyvä, anna syödä vähän aikaa ja sitten nosta rauhallisesti”

Koho nykii ja minun tekisi mieli nostaa jo. Raimo on tullut ihan viereen ja laskee käden minun olkapäälleni. 

“Vielä vähän odota”

Koho menee kokonaan veden alle.

“Rauhallisesti, nosta rauhallisesti ylös”

Alan nostaa onkea ja se tuntuu painavalta. Siellä on kala, siellä on kala! Vatsassa kutittaa. Nostan ja esiin tulee iso kala. Se on ahven, tunnistan sen.

“Hyvä poika, iso ahven! Nyt vain kala rannalle, minä haen veneestä ämpärin sille”

Raimo irrottaa kalan koukusta ja laittaa ämpäriin, jossa on vettä.

“Vielä muutama, niin saadaan tänään syödä paistettuja ahvenia”.

Jatkamme kalastusta ja lopulta olen saanut viisi ahventa. Raimo ei ole saanut yhtään kalaa. 

“Nyt meillä on tarpeeksi ahvenia, eiköhän lähdetä takaisin perkaamaan ne”

Kun myöhemmin saan maistaa itse pyydystämääni ahventa, se on minusta parasta kalaa, mitä olen koskaan syönyt. Samikin saa maistaa sitä. Santulle Hannele paistaa pienen palan ilman suolaa. Kissat eivät saa syödä suolaa.

“Sinä olet Niko tosi taitava kalastaja”, Hannele sanoo ja minua naurattaa. Olen ihan oikea kalastaja. 

“Niko on taitava, olisitpa ollut näkemässä, miten näppärästi se kävi”. Raimon kehuminen tuntuu kivalta. En haluaisi, että tämä mökkireissu päättyisi koskaan.