Luku 16

Toinen perhe I

“Mä en enää välitä, tehkää mitä haluatte”. Hän puhuu puhelimessa ja kuulostaa väsyneeltä. 

Olen piirtänyt uuden kuvan, taas kissan, tietenkin. Haluaisin, että meilläkin olisi kissa. Samanlainen, kuin Oskar. Se voisi nukkua minun vieressäni ja sen hiekkalaatikko mahtuisi kylpyhuoneeseen pesukoneen viereen. Tai se voisi olla kuin Raimon ja Hannelen kissa, Santtu, iso ja laiska. Minua hymyilyttää vähän ajatus laiskasta Santusta, olisi kiva nähdä se taas.

“Niko, sua tullaan hakemaan kohta” Hän sanoo ja alkaa keräämään tavaroita lattialta.

“Kuka minua tulee hakemaan?”

“Sossu, sä meet muutamaksi päiväksi toiseen perheeseen, niin mä saan levätä”

“Menenkö Raimon ja Hannelen luokse?” Yritän kuulostaa ihan tavalliselta, ettei hän luule, että tykkään enemmän Raimosta ja Hannelesta, kuin Hänestä.

“Et mee, en mä tiedä mihin sä meet, joku perhe se on, mua ei kiinnosta, multa ei kysytty, pakkaa reppusi”. Hän heittää reppuni lattialle viereeni.

En uskalla kysyä enää mitään, Hän kuulostaa jo vihaiselta. Miksi en voi mennä Raimon ja Hannelen luokse? Eivätkö he enää halua minua? Ehkä olin viimeksi liian villi? Olisinpa ollut kiltimpi. Suuttuikohan Raimo, kun en osannut kunnolla kalastaa? Minua kiukuttaa ja potkaisen reppuani niin lujaa, kuin pystyn. Se lentää sohvapöydälle ja kaataa pöydällä olevan vesilasin. Vettä valuu pöydälle ja lattialle. Jähmetyn paikalleni ja tuijotan valuvaa vettä. Äkkiä hän on vieressäni ja ottaa hiuksistani kiinni. Se tuntuu polttavan päätäni ja yritä vetää pääni pois ja kyyristyä. Pelkään että minulta irtoaa hiuksia. En uskalla sanoa mitään, mutta tunnen miten kyyneleet kastelevat poskeni. 

Sitten hän irrottaa otteensa ja tönäisee minua. “Tyhmä pentu, kato nyt mitä sä teit! Ja lopeta se pillittäminen”

En pysty lopettamaan ja kyyneleitä valuu suoraan suuhuni. Ne maistuvat ällöttävälle ja saavat minut yskimään.

“Lopeta jo, et sä voi näyttää tolta, kun ne tulee!” 

Yritän hengittää nenän kautta, mutta kurkkuun valuu jotain märkää, varmaan räkää. Haluaisin oksentaa. Kurkussa tuntuu paksulta.

Hän pyyhkii sohvapöytää ja lattiaa. Lasi on pöydällä nurin ja Hän ottaa sen käteensä ja lyö lujaa pöytään. En sano mitään eikä hänkään sano. Pyyhin hihalla poskia ja nenää. Poskeen sattuu, sitä kirveltää.

“Mä pakkaan sun repun, istu sohvalle ettet enää sotke mitään ja ole hiljaa”

Katselen, kun hän kerää reppuuni vaatteita ja hakee kylpyhuoneesta hammastahnan. Tekee mieli sanoa, että pakkaa myös Oskarin kuvan, mutta en uskalla. 

Kun ovikello soi, Hän katsoo minua vihaisesti ja nostaa sormen pystyyn. “Ole sitten kunnolla”

Ovella on se sama Täti toimistosta, muistan hänet. Mietin, onko hän se perhe, johon menen? Mitä jos joudunkin kidutuslaitokseen, kun kaadoin vesilasin? Yritän olla itkemättä, ettei Hän suutu.

“Niko, oletko valmis?” Täti kysyy. 

“Joo”, sanon ja kurkussa tuntuu oudolta, ääni on ihan kuin märkä. Menen eteiseen laittamaan kengät jalkaani.

“Onko sinulla repussa kaikki mitä haluat ottaa mukaan?”

“Joo”, en sano muuta, koska en uskalla sanoa, että Oskarin kuva puuttuu

“Siellä on Nikon vaatteita ja hammasharja sekä kampa, myös yöpuku” Hän sanoo

“Hyvä, tule Niko”. Täti ojentaa kätensä minuun päin ja painaa minua selästä, kun kävelen rappukäytävään

“Milloin Niko tulee takaisin?” Hän kysyy takanani. En uskalla katsoa häntä. 

“Jutellaan siitä sitten, kun soitan” Täti sanoo ja työntää oven kiinni.

“No niin. Minun autoni on tuossa pihalla, sinä pääset nyt joksikin aikaa mukavaan perheeseen. Siellä on muita lapsiakin ja saat oman huoneen”

Haluaisin kysyä, miksi en pääse Raimon ja Hannelen luokse, mutta ääni on jäänyt kurkkuun kiinni. En pysty puhumaan.