Luku 17

Toinen perhe II

Täti jättää minut niiden eteiseen. Siellä on outo haju, tuntuu ihan vieraalta. Joku poika, minua pienempi, tuijottaa minua keittiön ovelta. Perheen äiti ja isä seisovat eteisessä kanssani. Lattialla on paljon kenkiä. Täti sanoi aikaisemmin heidän nimet, mutta en muista enää. Haluaisin mielummin Raimon ja Hannelen luokse. 

“Tule Niko, meillä on nyt ruoka-aika, tykkäätkö nakeista ja perunamuusista?” Perheen äidillä on iloinen ääni, mutta silti tuntuu vieraalta. Seuraan häntä  keittiöön. Pieni poika ei sano mitään, tuijottaa vain minua. Toisesta huoneesta tulee tyttö, joka on minua pidempi. He istuvat omille paikoilleen ja minä menen viimeiselle tuolille. Pöytä on valtavan iso, paljon isompi, kuin kotona.

“Tässä ovat Jere ja Emma, lapset, tässä on Niko, hän asuu meillä jonkin aikaa”. Lapset sanovat minulle hei. Minä nyökkään heille, en tiedä onko minulla enää ääntä, joten en sano mitään.

“Meillä jokainen ottaa itse ruokansa” perheen äiti sanoo

Katson, miten kaikki muut ottavat kattilasta muusia ja toisesta kattilasta nakkeja. Perheen äiti laittaa Jeren, Emman ja minun lautasille salaattia. Se näyttää oudolle, siinä on jotain keltaista, enkä tiedä mitä se on. En uskalla kysyä.

Muusi on hyvää ja nakit myös. Ei ne ole yhtä hyviä, kuin Raimon ja Hannelen ruoka, mutta minulla on nälkä. Salaatti maistuu oudolta ja työnnän sen sivuun lautasella.

“Meillä syödään aina lautanen tyhjäksi, mutta tänään sinun ei tarvitse” perheen äiti sanoo. Minulle tulee outo olo.

Kun on syöty, muut nousevat pöydästä ja vievät astiat tiskikoneeseen. Meillä ei ole sellaista kotona. Otan oman lautaseni ja laitan sen koneeseen muiden lautasten viereen. Kun yritän laittaa haarukkaa sille kuuluvaan paikkaan, se tipahtaa kädestäni ja kuuluu kova kolina. Haarukkaa putoaa tiskikoneen pohjalle. Olen ihan liikkumatta ja tuijotan haarukkaa. Suuttuukohan perheen äiti?

“Älä välitä, mulle käy noin melkein aina”, Emma sanoo ja työntää taitavasti kaikki astiat telineessä koneen sisälle ja nostaa haarukan. Luulen, että minä pidän Emmasta.

Minun sänkyni on pienessä huoneessa, jossa on pitkä ja kapea ikkuna. Ulkona on niin hämärää, etten näe ikkunasta mitään. 

“Haluatko pitää yöllä valon päällä? Tässä on tällainen yövalo, sen voi jättää päälle, siinä on paljon himmeämpi valo, kuin kattolampussa”

“Joo, haluan”. Ärsyttää, kissat eivät tarvitse valoa, mutta en halua nukkua pimeässä.

“Vessassa on sinulle muki hampaiden pesua varten, sinulla on kuulemma oma harja mukana?”

“Joo” kaivan reppuani ja löydän sieltä hammasharjan.

Vessa on valoisa ja siellä on kasveja. Se on hieno vessa. Lattia on lämmin, koitan sitä kädelläni. Mika kertoi, että heillä on kotona lattialämmitys. Se on sellainen, joka on lattian alla. Tämä on varmaan sellainen. Kotona vessan lattia on kylmä. 

“Nyt nukkumaan. Aamulla saa nukkua pitkään, tulen herättämään vasta yhdeksältä” perheen äiti sanoo. Minua harmittaa, kun en muista hänen nimeään, enkä kehtaa kysyä. 

“Hyvää yötä Niko”

“Hyvää yötä” kuiskaan ja vedän peittoa päälleni. Peitto haisee oudolta. Ihan kuin kukka tai joku hajuvesi. Se tuntuu vieraalta. Toivon, että Oskarin kuva olisi tullut mukaan.

Kuuntelen vieraita ääniä ja kokeilen sammuttaa yövalon. Tulee ihan pimeää ja äänet tuntuvat kovemmilta. Ihan kuin joku olisi sänkyni vieressä! Laitan valon nopeasti takaisin päälle. Huoneessa ei ole ketään muita, mutta en uskalla sulkea silmiäni. 

Säpsähdän, olin sittenkin nukahtanut. En tiedä mikä minut herätti, aivan kuin olisin kuullut kovaa ääntä. Olen ihan hiljaa, yritän hengittää niin hiljaa kuin pystyn. Kuulen, kuinka vessa vedetään. Joku yskii ja kävelee oven takana. Sitten kuulen kolinaa ja jossain laitetaan ovi kiinni. Sitten on taas ihan hiljaista. Haukottelen väkisin, enkä pysty estämään unen tuloa.