Luku 12
Mökillä
Vielä ei ole elokuu, mutta tänään lähden mökille. Hannele ja Raimo tulevat hakemaan ja luulen, että Sami ja Santtu ovat myös mukana. Minua jännittää, istun eteisessä ja odotan. Olen pakannut reppuun vaatteita ja repun taskuun laitoin Raimolta ja Hannelelta saamani valokuvan mökistä.
“Ei ne tuu vielä puoleen tuntiin, turhaan sä siellä toljotat”
Hän katsoo tv:ta olohuoneessa. Jätän repun eteiseen ja menen hänen viereensä sohvalle. Jännitys tuntuu vatsassa.
“Olet sitten kunnolla siellä, eikä mitään typeriä kissaleikkejä, kuulitko”. Hän kuulostaa kiukkuiselta, mutta en välitä enkä jaksa vastat hänelle.
“Sä oot siellä koko viikonlopun ja ne tuo sut takaisin sunnuntaina. Älä ala pillittämään siellä, ettei ne halua susta eroon aikaisemmin”
Minä säikähdän. Voisiko ne haluta minusta eroon? Mitä jos Raimo ja Hannele eivät tykkää minusta? Vatsa tuntuu siltä, kuin siellä pyöriteltäisiin kiviä. Yritän painaa sitä kädellä.
“Mau” sanon varovasti
“Nyt lopetat ton saman tien!” Hän huutaa ja tarttuu minua hiuksista. Vedän pääni alas, mutta se sattuu. Onneksi hän irrottaa pian.
“Etkä sitten puhu mitään meidän asioista siellä, onko selvä?”
Nyökkään ja siirryn vähän kauemmaksi sohvalla.
“Ei sieltä mitään, tuu, pelkkää ostoskanavaa”. Hän sulkee tv:n ja nousee ylös. Jään sohvalle istumaan. Kuluisipa puoli tuntia pian.
Mietin millaista mökillä on. Minulle on kerrottu, että siellä on järvi ja Raimolla on vene. Tai on se myös Hannelen ja Samin vene, mutta veneet ovat enemmän miesten asioita. Luulen, että pääsen myös kalastamaan, toivon sitä. Sitten, kun näkisin Mikan seuraavan kerran, voisin sanoa että olen ollut mökillä ja kalastamassa. Ehkä minun pitäisi ottaa mukaan myös paperia ja kynät. Voisin piirtää mökillä jotain. Vaikka kuvan Santusta.
Haen sänkyni alta paperia ja kaksi kynää ja laitan ne reppuun. Paperin asettelen varovasti, ettei se rypistyisi pahasti. Istun taas eteisen lattialle. Kohta he varmaan tulevat. Minua jännittää ja katson repun taskuun, että valokuva on varmasti paikallaan.
“Otitko hammasharjan mukaan?” Hän huutaa keittiöstä.
En ole ottanut. Nousen nopeasti ylös ja etsin hammasharjan. Tiputan sen reppuun.
“Nyt niiden auto taisi tulla alas, lait kengät jalkaan, mennään vastaan ennen kuin ne ehtii ylös”
Tuntuu kuin kädet eivät tottelisi, kun laitan kenkiä. Onnistun kuitenkin ja laitan vielä takin päälleni. Hän on jo avannut oven rappukäytävään. Lippis, se melkein unohtui. Nappaan lippiksen lattialta ja menen Hänen perässään.
Alhaalla ulko-ovella Hannele tulee meitä vastaan. “Ai siinä te olettekin, moi Niko”
“Moi”. Vatsassa kutittaa. Hannele näyttää yhtä iloiselle, kuin viimeksi. Kävelemme kaikki kolme ulos.
“Me tuomme Nikon sitten sunnuntaina, kolmen aikaan”
“Aivan, olen silloin kotona”
Auto on iso ja sininen. Katson merkkiä, se on Audi. Audit ovat kalliita. Luulen, että Mikan isälläkään ei ole Audia. Ehkä Raimo on rikas.
“Sinä voit Niko, istua takapenkillä Samin ja Santun kanssa. Santtu on kuljetuskopassa, älä päästä sitä sieltä pois”, Hannele selittää ja avaa minulle oven. Autossa tuoksuu jännältä. Sami istuu turvaistuimessa ja tuijottaa minua. Santtu on keskellä takapenkkiä olevassa kopassa. Sekin tuijottaa minua.
Kiipeän autoon.
“Moi Niko”, Raimo sanoo etupenkiltä ja melkein pelästyn.
“Moi”
“Saatko turvavyön päälle?”
“Saan mä varmaan”. Otan turvavyön, mutta en löydä paikkaa mihin sen laittaisi kiinni.
“Odotas, minä siirrän vähän Santun koppaa”. Raimo kurottaa etupenkiltä ja työntää kuljetuskoppaa sivuun. Sen alta tulee esiin paikka, johon turvavyö pitää kiinnittää. Loksautan sen paikalleen. Mietin, onkohan kilpa-autojen turvavöissä samanlainen ääni? Hannele laittaa takaoven kiinni ja menee omalle paikalleen etupenkille.
“Sanotko äidille vielä moikka”, Hannele sanoo. Katson auton ikkunasta ulos ja Hän seisoo vähän kauempana ja heiluttaa. Nostan kättäni ja heilutan nopeasti takaisin. Se tuntuu oudolta. En ole ennen heiluttanut Hänelle.
“No niin, sitten nokka kohti Itää ja mökille”. Raimo kuulostaa hassulle ja Sami alkaa kikattamaan tutti suussa. Minuakin hymyilyttää.
Kun kerrostaloja ei enää näy, tuntuu että kaikkialla on vain metsää tai peltoa. Välillä joku talo vilahtaa ohi. Sami on nukahtanut ja Santtu myös.
“Haluatko kuunnella jotain erityistä musiikkia?” Hannele kysyy. Minä ravistan päätäni.
“En kai”, vastaan.
“No jos ei ole toiveita, niin minä valitsen kanavan”. Hiljainen musiikki alkaa kuulua joka puolelta autoa. Katselen puita, jotka vilisevät silmissä. Yritän laskea niitä, mutta se on mahdotonta, niitä on niin paljon.
“Niko, herätys, kohta ollaan perillä”.
Herään tärinään. Minulla on outo olo ja hetken en tiedä missä olen. Vieressä on Sami, joka taas tuijottaa minua. Tajuan, että tärinä johtuu siitä, että olemme pienellä epätasaisella tiellä. Käännymme vielä pienemmälle tielle ja sitten Raimo pysäyttää auton. Santtu työntää tassunsa kopan rautaverkon raosta ja näyttää sille, kuin se yrittäisi avata koppaa.
“Santtu, senkin rontti, odota nyt hetki”, Hannele nauraa. Hän tulee avaamaan minun puoleisen oven.
“Ole hyvä Niko, tervetuloa mökille, saat kohta päästää Santun irti”. Nousen autosta ja Hannele nostaa Santun kopan ulos. “Avaa luukku tuosta ja tuosta”.
Käännän ylhäältä ja alhaalta pienet vivut sivuun ja Santtu työntää luukun auki. Se pinkaisee ulos ja pysähtyy vähän matkan päähän meistä. Minua naurattaa, se on hassu kissa.
Mökki on iso. Siinä on iso olohuone ja kaksi makuuhuonetta. Minä saan itselleni pienemmän. Vien reppuni sängylle. Huoneen seinällä on iso taulu, jossa on maalattuna hevonen ja mies pellolla. Istun sängylle ja katselen maalausta. Mietin, ovatko hevonen ja mies oikeasti olemassa jossain? Mikä hevosen nimi mahtaa olla?
“Eikö olekin hieno taulu”. Pelästyn, en ollut huomannut Raimon tulevan ovelle.
“On se”
“Siinä on minun ukkini ja hänen hevosensa Jauho”
“Jauho!?”. En voi uskoa, että kenenkään nimi voisi olla jauho.
“Kyllä, se kuulemma sai nimensä siitä, että sen pää on melkein valkoinen, ihan kuin jauhoja olisi heitetty sen päälle”. Nauran ääneen. Hevosen pää todella näyttää sille, että se olisi jauhojen peitossa.
“Tule, syödään jotain ja mennään sitten katsomaan paikkoja”, Raimo sanoo.
Kun olemme syöneet, lähden Raimon kanssa ulos. Santtu makaa pihalla ison kiven päällä ja nuolee tassujaan. Mietin, onkohan se jo syönyt myyrän? Oonan mukaan kissat pesevät itsensä aina syötyään. Oskar ja Pihla tekevät myös niin, vaikka eivät ne tule likaisiksi, kun syövät ruokakupista. Oona kertoi, että se on kissan vaisto.
“Mennään ensin katsomaan sauna, voidaan sytyttää vaikka pesä samalla”. Minä en tiedä mitä Raimo tarkoittaa. Kenen pesän me sytytämme. En kehtaa kysyä vaan seuraan Raimoa saunalle.
Sauna on pimeä ja vähän kylmä. Raimo ottaa puukopasta ison halon ja ojentaa sen minulle.
“No niin poika, siinä on sinulle tehtävä. Revi tuossa kopassa olevista koivuhaloista tuohta sytykkeeksi” Katso, näin”. Raimo vetää halosta ison palan kuorta. Se näyttää helpolta.
“Tule, viedään koppa ulos, siellä näkee paremmin, voit istua vaikka saunan rapulla”
Raimo kantaa kopan ulos ja laskee sen ruoholle. Sauan rappu on leveä ja istun sen reunalle. Alan repimään tuohta. Ensimmäisestä halosta ne lähtevät helposti, isoina palasina, toinen halko on vaikeampi ja tuntuu ettei mikään irtoa.
“Jos ei meinaa lähteä, niin laita puu sivuun, isot palat on parempia sytykkeenä, minä käyn rannassa hakemassa pataan vettä”.
Halkojen kuoriminen on kivaa. Aurinko tuntuu lämpimältä ja joka puolella kuulostaa olevan lintuja. Oikeastaan, kun kuuntelen tarkkaan, linnut pitävät todella kovaa meteliä. Jossain ihan lähellä maassa kuuluu voimakasta sirinää. Toivottavasti se ei ole käärme, onkohan täällä käärmeitä? Luulen, että Raimo olisi sanonut, jos olisi.
Santtu hyppää kiven päältä ja tulee minun luokseni. Se puskee halkoa ja minua. Sen turkki on kuuma.
“Santtu, istu tähän viereen, minun pitää tehdä töitä”. Taputan penkkiä vieressäni, mutta Santtu vain katsoo kättäni ja sitten se lähtee kävelemään kohti rantaa. Jatkan puiden kuorimista.
Olen saanut jo kolme halkoa ihan puhtaaksi, kun Raimo tulee takaisin vesiämpärin kanssa.
“Hyvä Niko, sinä olet tehokas”. Kehuminen tuntuu kivalta.
“Tämä on helppoa”, sanon Raimolle ja yritän kuulostaa rennolta. Ihan kuin olisin ennenkin kuorinut puita.
Kun jäljellä on vielä kaksi halkoa, Hannele tulee Sami sylissään ulos mökistä. He tulevat minun luokseni. Hannelella on kädessään limsapullo, vihreää smurffi limsaa.
“Tässä, ajattelin että sinulla on varmaan jo jano”
Otan pullon, en muista milloin olen viimeksi juonut limsaa.
“Kiitos”. Yritän avata korkkia, mutta se on tiukka.
“Odota, minä autan”. Hannele saa korkin helposti auki. Sami yrittää ottaa pullon itselleen. “Ehei pikkuinen, sinun pitää kasvaa vielä, tämä on Nikon, isot pojat saavat limpparia, kun he tekevät töitäkin”.
Minua hymyilyttää, olen iso poika ja teen miesten töitä.
Myöhemmin menen Raimon kanssa rantaan, katsomaan venettä. Siinä on moottori ja airot.
“Mennäänkö kokeilemaan?” Raimo kysyy?
“Voidaanko?”. En ole koskaan ollut veneessä
“Totta kai voidaan, otetaan tuolta vajasta meille pelastusliivit. Siellä on minun veljenpoikani liivit myös, ne sopivat varmasti sinulle”
Pelastusliivit ovat oranssit ja paksut. Raimo laittaa kaikki nauhat kiinni. Sitten hän käskee minun puhaltaa pilliin, joka roikkuu liiveissä narulla.
“Puhalla nyt hiljaa, ettei kukaan luule että ollaan oikeasti hädässä. Mutta tositilanteessa, jos olet vedessä, niin sinun pitää puhaltaa niin lujaa, kuin pystyt”
Pilliin on hauska puhaltaa ja kokeilen sitä monta kertaa.
“Kiipeä tähän kärkeen, niin minä työnnän veneen veteen”
Veneen reuna on korkea ja sinne on vaikea päästä. Raimo nostaa minua kainaloista ja tuntuu että melkein lennän veneeseen.
“Liiku varovasti, vene on kiikkerä. Sitten kun ollaan vesillä, sinun pitää istua koko ajan, veneessä ei saa seistä”
Asetun veneen kärkeen. Raimo työntää venettä ja ensin luulen, että se on jäänyt pohjasta kiinni, mutta sitten vene irtoaa. Raimo hyppää nopeasti kyytiin ja istuu omalle paikalleen moottorin viereen. Hän käynnistää moottorin vetämällä narusta.
Aluksi menemme ihan hiljaa. Järvi on iso. Mietin, onkohan Mikan mökillä yhtä iso järvi.
“Jos haluat, niin voit varovasti kääntyä ja katsella menosuuntaan, pidä sieltä kärjestä kiinni”
Käännyn ja vedän itseni lähemmäksi veneen kärkeä.
“No niin poika, pistetään vähän vauhtia, pidä kunnolla kiinni”.
Vene nytkähtää ja tuntuu että minun päätyni nousee ylöspäin, kun vauhti kovenee. Vettä roiskuu kasvoilleni. Tuuli kuivattaa sen saman tien. Vatsassa tuntuu jännältä, kutittaa ja se saa minut nauramaan. Lippis meinaa karata päästä tuulen mukana. Otan sen kokonaan pois, ettei se tipu. Vauhti on kova ja vene tuntuu pomppivan. Nauran ja nauran ja nauran!
Illalla menemme vielä saunaan. Uimaan en halua mennä, ehkä huomenna sitten. Sauna on kuuma ja istun alimmalla lauteella. Sami istuu ammeessa, jossa sillä on oma kummallinen tuoli. Sami roiskii vettä ja kikattaa. Sillä valuu taas räkää nenästä.
“Sinä olet oikea räkänokka”, sanon vahingossa ääneen. Pelästyn, että Raimo ja Hannele suuttuvat, mutta he alkavatkin nauraa.
“Olet poika ihan oikeassa, Sami on räkänokka, mutta kasvaa se mies räkänokastakin, niin kuin ukkini aina sanoi”
Minuakin naurattaa. Tämä on kiva mökki. Luulen, että tämä on paras mökki mitä on olemassa.
Seuraavana päivänä herään aikaisin lintujen lauluun. Kuulen ääntä olohuoneesta, tai tuvasta, kuten Hannele sitä kutsuu. Avaan varovasti huoneen oven. Raimo istuu pöydän ääressä ja juo kahvia ja katselee ulos ikkunasta. Ulkona on jo aika valoisaa. Sitten Raimo huomaa minut. Hän nostaa sormen huulilleen sen merkiksi, että pitää olla hiljaa.
“Hannele ja Sami nukkuvat vielä, mutta hyvä että heräsit, tule tänne, saat aamupalaa”
Hiivin pöydän viereen ja istun Raimoa vastapäätä. Hän ojentaa leipää ja paketin, jossa on valmiita juustosiivuja. Sitten hän kaataa lasiin maitoa. Voitelen leivän ja laitan juustosiivun päälle. Se maistuu hyvälle.
“Kun olet syönyt, niin menepä pukemaan päällesi ja tyhjennä reppusi, me lähdetään nimittäin aamukalaan”
Kalaan! Vatsa tuntuu pyörähtävän ympäri, mutta hyvällä tavalla. Syön leivän nopeasti ja menen takaisin huoneeseeni. Puen päälleni ja kaadan repusta kaikki vaatteet sängyn päälle. Sillä välin Raimo on nostanut pöydälle tavaroita.
“No niin, sinun reppuusi tulee tämä pienempi termospullo, siinä on sinulle kaakaota. Sitten tämä limsapulloa ja tässä on sinun eväsleipäsi. Siellä on yhdessä saaressa laavu, jossa voidaan juoda kahvit”
Laitan termospullon, limsapullon ja leivät reppuuni. Se tuntuu hienolta ja jännältä. Vähän kuin olisi lähdössä seikkailuun.
“Sitten käydään vajan takana kaivamassa muutama mato, otetaan pelastusliivit ja vajasta sinulle onki ja minä otan virvelin”
Matojen kaivaminen on hauskaa. Raimo kääntää talikolla maata ja minä saan poimia matoja purkkiin. Kun matoja on tarpeeksi, laitetaan purkkiin vielä märkää multaa, että madot eivät kuivu. Purkin kannessa on reikiä ja Raimo kertoo, että madotkin tarvitsevat ilmaa.
Osaan jo laittaa pelastusliivin itse. Kokeilen taas hiljaa pilliin puhaltamista. Tekisi mieli puhaltaa lujaa, mutta sitten joku luulisi, että me olemme oikeasti hädässä.
Minä menen ensin veneeseen, kärkeen. Sitten Raimo nostaa sinne reput, ongen virvelin sekä rasian, jossa on virveliin kuuluvia, kalan näköisiä koukkuja. Ne ovat kuulemma uistimia. Minusta se on outo sana.
Hauskinta veneilyssä on, kun mennään lujaa. Tuuli ja vesiroiskeet saavat minut taas nauramaan. Raimo sanoo jotain, mutta en kuule ja hän osoittaa sormellaan edessä olevaa saarta.
“Mennään tuonne saareen!” Raimo huutaa. Minä nyökkään hänelle ja käännyn taas katsomaan eteenpäin.
Lähempänä saarta veneen vauhti hiljenee ja on jännä katsella järven pohjaa samalla, kun lähestymme rantaa. Vesi on niin kirkasta, että pohja näkyy läpi. Näen pieniä kaloja, jotka vilahtavat veneen edestä. Äkkiä vene osuu rantaan ja horjahdan vähän eteenpäin.
“Nyt poika, hyppää rannalle ja vedä venettä vähän lisää”.
Hyppään pois, mutta en ymmärrä miten minä jaksaisin vetää venettä? Sehän on iso.
“Ota sieltä köydestä kiinni ja vedä, riittää että vedät vähän”
Veneen kärjessä on sininen köysi. Otan siitä kiinni ja vedän. Lennän melkein selälleni, kun vene tuleekin ihan helposti vähän matkaa rantaa. En voi uskoa, että jaksoin vetää sitä.
“Hyvä poika. Nyt se on tukevampi minunkin nousta pois”.
Sidomme veneen köydellä puuhun ja samalla Raimo selittää, että vedessä vene on kevyempi, koska vesi kannattelee sitä. Kuivalla maalla ei kuulemma Raimokaan jaksaisi kiskoa venettä mihinkään.
Otamme reput veneestä. Ihan lähellä rantaa on katos, jossa on pitkä penkki ja nuotipaikka. Se on kuulemma laavu.
Raimo ottaa repusta tuohta ja tulitikut. Valmiita halkoja on laavun penkin alla. Raimo sytyttää nuotion.
“Laitetaan tuli nyt muuten vain. Toisella kertaa voidaan paistaa makkarat”
Kun nuotio on syttynyt, Raimo ottaa repustaan termospullon ja minä otan omastani pienemmän. Ne ovat saman näköiset pullot, mutta eri kokoiset. Katson miten Raimo ottaa päälikorkin pois ja kiertää vielä sisemmän korkin auki. Teen samoin. Kaadamme molemmat juomaa päälikorkkeihin, jotka samalla ovat mukit. Otamme repuistamme vielä leivät. Ne on kääritty paperiin ja paperi rapisee hauskasti. Puraisen leivästä ja luulen, että en ole koskaan syönyt niin hyvää leipää.
Kun olemme syöneet, Raimo sammuttaa nuotion, kerää kaikki roskat muovipussiin ja laittaa pussin omaan reppuunsa. Sitten hän hakee veneestä ongen, virvelin, madot ja uistimet.
“Koitetaan tästä rannalta, miten meidän käy, oletko aikaisemmin kalastanut?”
Muistan taas, miten melkein pääsin kalaan Herttoniemen rannassa. En kerro siitä Raimolle, se olisi tyhmä juttu.
“En ole” sanon ja minua vähän hävettää, etten ole koskaan oikeasti kalastanut.
“No mutta kohta olet kalamies”, Raimo vastaa ja minua hymyilyttää.
Raimo näyttää, miten mato laitetaan koukkuun ja miten koholla säädetään siiman korkeutta niin, ettei se ota pohjaan.
“Jos koho on kyljellään, se tarkoittaa, että koukku on pohjassa”
Katselen vedessä olevaa kohoa. Aurinko paistaa jo kirkkaasti ja lämmittää. Aallot heiluttavat kohoa. Raimo heittelee lähellä virveliä. Emme puhu mitään, mutta se tuntuu oikealta. Luulen, että kalastamassa pitää olla hiljaa.
Yhtäkkiä koho menee kokonaan veden alle. Nykäisen ongen nopeasti ylös ja kompastun samalla puun juureen, mutta pysyn juuri ja juuri pystyssä. Siima ja tyhjä koukku heiluvat ilmassa. Mato on poissa.
“Miten kävi, taisi päästä karkuun”
“Koho meni kokonaan veden alle, se oli varmaan iso kala”
“Luultavasti. Laitetaan uusi mato. Kun koho seuraavan kerran menee veden alle, niin nosta ihan rauhallisesti, älä nykäise”
“Joo”.
Tällä kertaa en irrota katsettani lainkaan kohosta. Ensin se vain heiluu aaltojen liikkeestä, sitten joku nykäisee sitä.
“Taas!”, huudahdan Raimolle
“Hyvä, anna syödä vähän aikaa ja sitten nosta rauhallisesti”
Koho nykii ja minun tekisi mieli nostaa jo. Raimo on tullut ihan viereen ja laskee käden minun olkapäälleni.
“Vielä vähän odota”
Koho menee kokonaan veden alle.
“Rauhallisesti, nosta rauhallisesti ylös”
Alan nostaa onkea ja se tuntuu painavalta. Siellä on kala, siellä on kala! Vatsassa kutittaa. Nostan ja esiin tulee iso kala. Se on ahven, tunnistan sen.
“Hyvä poika, iso ahven! Nyt vain kala rannalle, minä haen veneestä ämpärin sille”
Raimo irrottaa kalan koukusta ja laittaa ämpäriin, jossa on vettä.
“Vielä muutama, niin saadaan tänään syödä paistettuja ahvenia”.
Jatkamme kalastusta ja lopulta olen saanut viisi ahventa. Raimo ei ole saanut yhtään kalaa.
“Nyt meillä on tarpeeksi ahvenia, eiköhän lähdetä takaisin perkaamaan ne”
Kun myöhemmin saan maistaa itse pyydystämääni ahventa, se on minusta parasta kalaa, mitä olen koskaan syönyt. Samikin saa maistaa sitä. Santulle Hannele paistaa pienen palan ilman suolaa. Kissat eivät saa syödä suolaa.
“Sinä olet Niko tosi taitava kalastaja”, Hannele sanoo ja minua naurattaa. Olen ihan oikea kalastaja.
“Niko on taitava, olisitpa ollut näkemässä, miten näppärästi se kävi”. Raimon kehuminen tuntuu kivalta. En haluaisi, että tämä mökkireissu päättyisi koskaan.
