Luku 15 

Haava vatsan sisällä

Hän ei tiedä, että lähdin rappukäytävään. Kuuntelin ensin oven takana, kunnes en enää kuullut Hänen askeleitaan rappusissa. Kissoilla on hyvä kuulo ja ne jaksavat istua paikallaan kuuntelemassa vaikka koko päivän, Oona on kertonut niin. Nyt minä haluan kertoa Oonalle, että minun vatsani sisällä on haava. Lääkäri oli nähnyt sen kameralla. Ehkä Oonalla on laastaria, jonka voi syödä.

Minulla ei ole kenkiä, pelkät sukat. Hiivin rappusia alaspäin ihan hitaasti. Yritän olla äänetön. Oonan oven kohdalla pysyn vähän aikaa liikkumatta. Kallistan päätäni ja kuuntelen. Jossain kolahtaa ja mene nopeasti kyykkyyn. Tuliko Hän takaisin!? Yritän olla hengittämättä ja kuuntelen.

Ihan hiljaista. Ketään ei näy missään. Uskallan nousta ylös. Koputan Oonan oveen ja odotan. Yhtäkkiä vatsassa tuntuu pahalta, mitä jos Oona ei ole kotona? Rappukäytävän valot sammuvat enkä näe mitään. Kurkussa tuntuu siltä, kuin siellä olisi leivänpala, minua alkaa itkettää. Sitten kuulen kolinaa, Oona avaa oven!

Oona ei keittänyt kaakaota, vaan tänään juomme mehua. Ensin piti käydä pesemässä kädet. Rautakissa on pöydällä ja minä piirrän. Piirrän kissan, ison kissan. Teen sille raitoja. Piirrän sen vatsaan laastarin. Mietin, käyttävätköhän kissat samanlaisia laastareita, kuin ihmiset.

“Miten mahan sisään saa laastarin?” Kysyn Oonalta

“Ei sinne laiteta laastaria” Oona vastaa. “Saitko sinä lääkettä vatsaasi varten?”

“Minun pitää niellä sellainen kapseli joka aamu”

“Hyvä”, Oona sanoo ja hymyilee. “Se on hyvä lääke”

Piirrän kissan taakse puun ja auringon. 

“Miten mahaan voi tulla haava?”. Oonalta voi kysyä, Oona ei naura kun kysyn häneltä asioita. Mika nauroi talvella, kun kysyin miten suksilla voi luistella.

“Se voi tulla esimerkiksi, jos syö liikaa särkylääkkeitä tai stressistä”

“Mikä se on?”

“Stressikö? Se on sellainen olotila, jossa ihminen vaikka jännittää jotain pitkään, viikkoja tai kuukausia. Jännitys saa vatsan kipeäksi ja siitä voi tulla vatsahaava”

Minusta se kuulostaa oudolta. Ei minua ole mikään jännittänyt. En ole katsonut mitään jänniä ohjelmiakaan pitkään aikaan. 

“Paraneeko se haava?”

“Kun syöt saamasi lääkkeen joka aamu, niin varmasti sinulle tulee parempi olo” Oona sanoo ja hymyilee taas. Pidän Oonan hymystä.

Oskar hyppää pöydälle ja tulee makaamaan minun piirustukseni päälle. Painan kasvoni kiinni Oskarin pehmeään turkkiin. Se kehrää äänekkäästi. Tunnen, kuinka Oona silittää minua päästä. Se tuntuu kivalta.

Illalla, kun istun Hänen kanssaan sohvalla, kerron että Oona neuvoi mitä ei saa syödä, kun on vatsahaava. Ei saa juoda kaakaota, eikä syödä suklaata. Hän ei sano mitään, tuijottaa vain televisiota.

“Oona sanoi, että kaurapuuroa saa syödä”. Sanon vielä nopeasti. Hän kääntyy äkkiä minuun päin ja näyttää vihaiselta.

“Ei se Oona mikään lääkäri ole eikä meillä ole mitään puuroa. Sä syöt mitä meillä on”

En sano enää mitään. Katson lattiaan, en uskalla katsoa Häntä. Hän ei tykkää Oonasta ja se tuntuu surulliselta. Vatsaan sattuu, mutta en uskalla painaa sitä käsilläni. 

Sitten hän huokaisee kovaa. “Niko rakas, anteeksi. Mä voin ostaa huomenna kaurahiutaleita ja tehdään puuroa”. Hän puhuu hiljaa. “Mene jo nukkumaan, minä katson tämän vielä loppuun, jooko Niko kulta”

“Joo”. Kurkussa tuntuu taas, kuin siellä olisi leivänpala kiinni. Nousen sohvalta ja hiivin verhon taakse sänkyyni. Riisun vaatteet ja otan tyynyn alta yöhousut ja laitan ne jalkaani. Laitan silmäni kiinni ja kuulen, kuinka hän yskii sohvalla. Varovasti painan vatsaani nyrkillä.

Luku 14

Vatsassa tyhjää ja möykky

Vatsa on kipeä, siihen sattuu. Hän tulee kohta kaupasta ja tuo ruokaa, mutta  en tiedä voinko syödä mitään, tuntuu kuin vatsassa olisi samaan aikaan möykky ja tyhjä kohta. Painan sitä molemmilla nyrkeillä ja se tuntuu vähän auttavan. Oona on kertonut, että jos kissat ovat kipeitä, ne menevät piiloon sairastamaan. Haluaisin mennä piiloon. Toivon että Hän tulisi pian kotiin. 

Menen eteiseen ja painan korvani varovasti oveen, se on viileä. Kuuluu kaikuvia ääniä, joku puhuu mutta sanoista ei saa selvää. Kuulen kenkien äänen ja kilinää ihan oven takaa. Se on Hän! Juoksen nopeasti olohuoneeseen sohvalle ja laitan television päälle ilman ääniä. Vatsassa tuntuu kuin joku nipistäisi sitä. Painan uudestaan molemmilla nyrkeillä niin lujaa, kuin pystyn. Hän avaa oven, tipauttaa avaimet eteisen pöydälle ja kävelee suoraan keittiöön. “Niko, onko sulla nälkä, mun pitäisi vielä käydä hoitamassa yks asia ulkona, teen sen jälkeen ruokaa”. En osaa vastata mitään, koska minulla on nälkä ja ei ole nälkä yhtä aikaa. Tiedän että hän suuttuu, jos en sano mitään. Painan vielä kovempaa vatsasta. “Niko, mikä sua vaivaa? Onko sulla nälkä vai ei?”. Hän menee vessaan, kuulen hanan ääneen ja vessan ja kaapinoven äänen. Kun Hän tulee pois, Hän kävelee olohuoneen ovelle, mutta en uskalla katsoa Häntä. “Ota jääkaapista ruokaa, siellä on nakkeja, ne oli tarjouksessa… Niko mitä sä teet, ootko sä kipeä, ei kai just nyt?”. Hän kävelee sohvan viereen ja painaa käden otsaani kiinni. “Sä oot ihan tulikuuma ja miksi sä painat sun mahaa noin?”. Avaan suuni, mutta sieltä ei tule mitään ääntä. Tiedän että Hän suuttuu, mutta ääni ei vain tule.“Niko, älä pelleile, sattuuko sua johonkin? Sattuuko sua mahaan?” Nyökkään varovaisesti, mutta en katso Häneen. “Miks just nyt. Mun on pakko mennä hoitamaan yks juttu ulkona.". Oota tässä, mulla ei mee kauan". 
Hän menee eteiseen, ottaa avaimet ja lähtee ulos. Ovi menee kiinni kovalla kolauksella. Korvissa tuntuu hassu kohina vähän aikaa, sitten tulee normaali olo ja hiljaista. Varovasti otan kädet pois vatsan päältä. Vieläkin tuntuu tyhjältä, mutta enää ei satu niin paljon. En laita televisioon ääniä, haluan kuulla kun Hän tulee takaisin. Hän sanoi ettei hänellä mene pitkään, Hän vain hoitaa yhden asian. Aikuisilla on asioita, joita täytyy hoitaa. Minua alkaa väsyttää ja menen sohvalle kippuraan. Haluaisin hakea peiton, kun on kylmä, mutta en jaksa nousta. Hän varmaan tulee kohta kotiin, sitten voin syödä nakkeja, nyt en jaksa nousta.

Herään kolinaan. On hämärää ja minun paitani on ihan märkä. Minulla on kylmä. Onko Hän tullut jo kotiin? Kolina kuuluu keittiöstä. Nousen sohvalta ja tuntuu kuin kylmä tuuli puhaltaisi minuun, korvia ja silmiä särkee. Hiivin keittiön ovelle. Hän ei ole yksin, Hänellä on joku vieras. En tunne miestä. Heillä on molemmilla olutta ja minun vatsassani on tuntuu outo vihlaisu. Minun on mentävä piiloon, niin kuin kissat tekevät. Hiivin kohti omaa sänkyäni niin hiljaa, ettei minua huomattaisi. Haluaisin laittaa silmät kiinni, koska niihin sattuu niin paljon.

“Nyt se poika on herännyt” miesääni sanoo. “Hiipii tuolla kuin intiaani”. 

“Niko, tuu tänne”, Hän huutaa. Menen varovasti takaisin keittiön ovelle. “Tuu tänne, mä koitan sun otsaa”. Kävelen Hänen viereensä ja Hän laittaa käden otsalleni. “Sähän oot ihan märkä ja hikinen, eikö se kuume laskenut vaikka nukuit, oota mä annan sulle lääkettä”. Hän nousee ylös ja avaa hellan vierestä ylimmäisen laatikon. Hän penkoo sitä ja nostelee sieltä tavaroita pois. “Ei täällä ole enää yhtään buranaa. Mitä me sulle nyt annetaan?”. 

Minua väsyttää ja haluan laittaa silmäni kiinni. Nojaan ovenpieleen, tekee mieli nukkua.

“Poikahan romahtaa tuohon, Mervi, pitäisikö meidän soittaa johonkin” mies sanoo. 

“Mihin me soitetaan, yks yks kakkoseenko?”

“No johonkin, meidän pitää viedä poika lääkäriin”.

“En mä voi, olen juonut ja muutenkin mua kytätätään kokoajan, en voi mennä Nikon kanssa lääkäriin juoneena”.

“Voisiko joku muu mennä, joku sukulainen?”

“Ei mulla ole ketään muuta”, Hän sanoo vihaisesti

“Mä soitan nyt päivystykseen, pojan pitää saada hoitoa”

“Mikä lääkäri sä ole olevinasi?”. Kuulen että Hän on vihainen.

“Älä raivoa siinä, sun lapsihan se on”

Minua väsyttää ja istun lattialle. Äänet kuuluvat jotenkin katkonaisesti. Ihan kuin kaikki olisivat jossain kauempana.

“Haloo…… on täällä… poika… kuumeessa… ei meillä ole autoa… ei ole… en tiedä, ei ole mun poika…”

“Se pyörtyy… Niko herää”. En jaksa avata silmiä, haluan vain nukkua. Äänet kuuluvat välillä kovina, välillä ihan kaukaisina. Joka paikkaan sattuu.

“Osoite, en tiedä…. tulkaa… ambulanssi… ok… laitetaan… selvä”

“Kutsuitko sä ambulanssin?”. Hänen äänensä on taas vihainen, sitten en enää jaksa kuunnella mitään.

Joku laittaa naamalleni kylmää ilmaa. Tunnen että minut nostetaan ylös. Kuulen vieraita ääniä. 

“No niin Niko, nyt mennään, kyllä se olo helpottuu”. Sitten en taas jaksa kuunnella.

“Niko, sinun pitää nyt herätä”. Uusi vieras ääni. 

“Niko, kuuletko sinä minua, nyt on aika herätä”

Avaan silmäni, niihin sattuu ja kaikkialla on kirkasta valoa.

“Juuri noin Niko, oikein hyvä. Nostetaan vielä vähän lisää sinun sänkyäsi, niin pääset istumaan”

“Ota tästä mehua”

Joku laittaa pillin suuhuni ja imen siitä. Mehu maistuu mansikalle, se on hyvää ja kylmää.

“Oikein hyvä, nyt sinun pitää kertoa Niko, sattuuko sinua johonkin?”

“Sattuu”. Sanon sen ihan hiljaa ja ääni tuntuu käheältä.

“Mihin sinua sattuu?”

“Mahaan ja silmiin”

“Selvä, mahaan ja silmiin sattuu”

Vieras ääni sanoo jotain muualle enkä kuule mitä. 

“Niko, sinä olet sairaalassa ja saat olla täällä kunnes voit paremmin. Saat kohta lisää mehua ja ruokaakin, tänään on ollut todella hyvää keittoa. Sinun pitää syödä, sinulla on nestevajausta”

En tiedä mikä on nestevajaus, mutta mehua haluan lisää. 

Neljä päivää myöhemmin

Ikkunasta paistaa aurinko ja minuun ei enää oikeastaan satu. Olen ollut sairaalassa jo neljä yötä. Hoitaja sanoi, että tänään menen kotiin, kun lääkäri on käynyt ensin katsomassa minua. Haluan jo pois, en halua enää olla täällä. Eilen minua pistettiin. Lääkäri sanoi, että hän katsoo vatsani sisään kameralla, mutta silloin pitää nukkua ja nukkumista varten annettiin piikillä lääkettä. Hoitaja piti väkisin kiinni, kun minuun pistettiin. Kun heräsin, kurkku oli ihan kipeä ja minä oksensin. Se oli pelottavaa, en halua sitä enää. 

Hän kävi eilen täällä ja sanoi että tulee tänään hakemaan minua. Hän ei ollut vihainen, se on hyvä.